Gravity sucks
Reilut kaksi vuotta sitten Z-Axis ryhtyi tekemään extreme-peliä, jonka piti olla jotain sensaatiomaista, kuten Tony Hawk Pro Skaterit. Ulos tuli Dave Mirra Freestyle BMX, joka jakoi enemmän tai vähemmän mielipiteitä. Mielipiteistä huolimatta kyseessä oli ainutlaatuinen BMX-peli, joka toi BMX:t konsoleille. Yleisesti ottaen kyseessä oli kuitenkin harvinaisen keskinkertainen teos. Tämä ei masentanut Z-Axista, vaan poppoo ryhtyi rustaamaan Mirralle jatko-osaa. Teknisesti Z-Axis osaa asiansa ja Dave Mirran tuoma tuki, tieto ja avustus peliä tehdessä edellyttäisi parempaa näyttöä kuin ensimmäinen osa. Lajityyppiin vain alkeiden verran perehtyneenä, en odottanut tältä suuria, mutta extreme-pelit viehättävät. Tony Hawkit tarjoavat sitä jotain, mutta Dave Mirra 1 ei hetkauttanut. Suotta en varauksella tähän suhtautunut, toisinaan liika toive koituu pettymykseksi.
Dave Mirra 2:n BMX-supertähtikaartiin kuuluu 14 ammattilaispyöräilijää, mm. John "Luc-E" Englebert, Joey Garcia, Mike Laird, Ruan Nyquist ja tietty Dave "Miracle Boy" Mirra itse. Pyöräilijöiden erot ovat lähinnä kosmeettisia, eikä statistiikallisia eroja huomaa laisinkaan, mikä ei anna suurempia motivaatioita pelaamaan peliä läpi useammalla pyöräilijällä. Tehtävissäkin on ollut pientä mielikuvituksen puutetta ja useat ovatkin tyyliin "mene sinne ja tuonne ja hajota tuo ja nuo". Puolustuksena sanottakoon, että pelattavaa löytyy ainakin muutamaksi viikoksi, mutta pelaaja saattaa repiä pelihousujaan epämiellyttävien kontrollien takia.
Rispektiä hei niinq
Musiikillinen anti on pääasiassa hiphoppia ja räppiä, mikä sopii pelin imagoon hyvin, mutta ei juurikaan innosta kuuntelemaan moista roskaa - hiphop ja rap tiivistettynä: henkilö ei osaa laulaa, vaan suoltaa angstista tekstiä ja siinä samassa huitoo ympäriinsä. Poiketen muista tämänkaltaisista kliseisistä jou-soundtrackeista mukaan on saatu myös Ozzy Osbournen synkkäsanaisia mietteitä tosielämän mustasta puolesta. Sinänsä harmi, mutta hiphopille ja räpille on silti varattu valtaosa Dave Mirra 2:n soundtrackista. Luojalle kiitos peli tukee omien CD-rippien soittoa. Dave Mirran äänimaailma on käsittämättömän vaisu, toisinaan on hieman orpomainen olo elottomissa ympäristöissä, joissa äänet soivat luupissa. Lajityypille ominaista on vaisut äänet, mutta Tony Hawkeissa on tapahtunut selvää parannusta, tosin vasta kolmannen osan myötä. Kun kerta on katu-uskottavuuden inkarnoituminen peliksi kyseessä, voisi edes taustalta kuulua jonkinlaista "uhoamista".
Toisinaan käy mielessä, että pyörä ei tottele laisinkaan ohjausta, vaan hortoilee sinne sun tänne kuin pässi lieassa. Xboxin normaalin ohjaimen D-pad ei anna tarpeeksi tarkkaa ajotuntumaa - toisin kuin Controller S - muttei sillä ole miellyttävää pelata muutenkaan. Analogisella pyöräilystä ei tule mitään alkuunsakaan ja tahdotut temput onnistuvat niin ja näin. Temppuja mainostetaan ja kuulutetaan olevan yli 1500. Ihme potaskaa, sillä temppuja, jotka onnistuvat, ei ole kuin maksimissaan 40 per pyöräilijä. Eri pyöräilijöillä on osittain eri temput, mutta pääasiallisesti jokaisella on sama "perustemppurunko". Special-trickit vaihtelevat hahmokohtaisesti.
Pelattavaa Mirran uusimmasta löytyy tyydyttävästi. Paria extra-pyöräilijää lukuunottamatta panee miettimään, onko tahkoaminen vaivan arvoista. Pelissä on kahdeksan erittäin laajaa kenttää, mutta jokaista vaivaa mielikuvituksettomuus. Ne muistuttavat toinen toistaan samanlaisemmilta, erilaisella ulkoasulla tosin. Tehtävätkin muistuttavat kentissä toisiaan kaikinpuolin ja niitä voisi kuvata kolmella sanalla, "Search and destroy". Seikka, mikä kentissä pistää erityisesti silmään, on elottomuus. Kentiltä löytyy vain muutama pyöräilijä, joistakin kentistä autoja, mutta mitään elollista ei löydä. Ei niinkään anteeksiantamaton puute, mutta kaduntallaajien läsnäoloa kaipaa.
Samaa vanhaa ja vähän uutta
Grafiikka ei ole lajityypin huippua, mutta Dave Mirran yleisilme on kohtalaisen tyylikästä. Runkona on käytetty ykkösestä tuttua, pienin ehostuksin ja tasaisen sulavan ruudunpäivitysnopeuden koristamana. Tietyissä paikoissa ruudunpäivitysnopeus ei laske, vaan päinvastoin. Muutamassa kohdassa peli nopeutuu ja tämä tapahtuu tietty, kun pitäisi olla tarkka ohjauksen suhteen. Dave Mirran grafiikkamoottorissa on tiettyjä ikäviä säätöä vaille jääneitä ongelmia, kuten pyöräilijöiden fysiikka. Toivottavasti kohennusta saadaan aikaiseksi sarjan kolmannen osan myötä.
Hiphop, BMX-pyörät ja BMX-supertähdet, siinä on Dave Mirra 2 pähkinänkuoressa. Kolme mielestäni erittäin tylsää ja ylimainostettua aihetta, mutta yhdessä niistä tulee hetkellistä viihdettä. Z-Axisilla on kokemusta ja tuntemusta BMX-pyöräilystä, mutta silti Dave Mirra 2 on ala-arvoinen tuotos osaavalta tiimiltä. Tekijöillä oli vapaat kädet luoda jotain innovatiivista ja genreä mullistavaa, mutta tällaisenaan Dave Mirra ei tarjoa mitään konkreettisesti uutta. Se kyllä hoitaa tonttinsa puhtaasti ja sinänsä tyylikkäästi, mutta pystyisi luomaan jotain uuttakin genreensä. Peli yrittää olla Tony Hawk kahdella pyörällä, mutta tällaisella toteutuksella ei päästä lähellekään. Pikku davemirroille tämä on katsastamisen arvoinen tekele, mutta extreme-pelien diggareille suosittelen varauksella. Tonyhawkmaista elämystä tämä teos ei tarjoa, mutta on silti kohtalaisen hyvä jatko-osaksi.
