Dead Space

Avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi. Seinääni paukuttavat naapurit ovat vahvasti eri mieltä parkaistessani hyvissä ajoin ennen kukonlaulua kauhunomaisen kirkaisun – sellaisen tyttömäisen. USG Ishimuran kuolleille käytäville ei vellihousuille ole asiaa, eikä sen puoleen kellään muullakaan ennen kuin aurinko on laskenut horisontin taakse. Electronic Artsin selviytymiskauhupeli Dead Spacen valtteihin lukeutuvat riipivä tunnelma sekä hurmeiset verikekkerit, eikä se suotta ole nousemassa tämän vuoden yllättäjäksi pelirintamalla.


Kalmoja ja klaustrofobiaa

Ihmiskunnan suurin mineraalikaivuri USG Ishimura on lopettanut kommunikaation ulkomaailman kanssa, ja viisihenkinen tiedustelu- ja korjausryhmä lähetetään alukselle tarkastamaan tilanne. Pelaajan alter ego Isaac Clarke on yksi heistä. Kiitettävillä insinöörintaidoilla varustetulle Clarkille käy muun ryhmän kanssa pian selväksi, että kriittisessä tilassa oleva avaruusalus on murheista pienin. Ishimuran käytävillä ja ilmastointikanavissa luikertelevat jotkin vierasperäiset otukset, eivätkä he suinkaan halua juoruta.

Dead Space aloittaa pelaajan shokeeraamisen jo heti alkumetreillä. Pakkolasku telakalle ja ensikontaktit tappaviin otuksiin pistää pelihahmon kirjaimellisesti juoksemaan henkensä edestä kohti lähintä turvaa ja eroon muusta porukasta. Ympäröivä pimeys, aseettomuus ja joka puolelta kuuluva kolina luo ahdistavan ilmapiirin, mikä ei ota loppuakseen. Ensimmäinen kunnollinen kosketus kuolemattomilta tuntuviin otuksiin ei paranna asiaa. Etenkin vaikeimmilla tasoilla Dead Spacen valtti onkin mörköjen kestävyys. Ilman kirurgintarkkaa tähtäystä jalattomat hirmut tulevat päälle vaikka kynsien, eikä panoksia tai parantavia litkuja tunnu olevan koskaan tarpeeksi. Tämä tekee jokaisesta kohtaamisesta selviytymistaiston, ja kestää tovi ennen kuin omat hermot saa synkronisoitua jatkuvan pakokauhun alla tähtäämään rauhallisesti, sillä paniikkiratkaisuna tuhlatut luodit seiniin hankaloittavat vain seuraavia taistoja. Jatkuvan kuolonuhan vallitessa tyhjätkin käytävät tuntuvat pelottavilta – jopa enemmän kuin groteskit hirviöt.

Dead Space ei anna armoa edes käyttöliittymässä. Kuvakulma on hyvin lähellä pelihahmon olkapäätä, minkä vuoksi sivussa ja takana tapahtuvat tilanteet ovat puhtaasti äänimaailmoin ennustettavissa. Kaikki ylimääräinen tauhka kuvaruudulta on hävitetty, ja tärkeät tiedot näkyvät pelihahmossa itsessään. Selkärangassa on usein lähes tyhjänä vilkkuva energiamittari, ja panokset heijastetaan ainoastaan aseilla tähdätessä hologramminäyttönä näiden päällä. Samaisilla hologrammeilla on toteutettu myös lukuisat juonta edistävät ja taustoja syventävät logit ja keskustelut, jotka projisoituvat Clarken nassun eteen kaksiulotteisina. Viestejä kuunnellessa pelimaailma jatkaa eloaan, joten liialliseen uppoutumiseen ei ole aikaa. Usein uuden tekstinpätkän saadessa varmistetaan lähimmät tuloaukot ja peräännytään ase ojossa nurkkaan lueskelemaan.

Amputaation pikakurssi

Ishimuran käytävillä vaeltaa jos jonkinnäköistä hirviötä, eikä yksikään niistä ole ystävällinen. Jo ulkonäköjensä puolesta Dead Spacen hirviögalleria vetää vertaistaan, eikä pelintekijöillä ole tuntunut olevan mielikuvituksesta pulaa. Valtavin kynsin varustelluista groteskeista perusmonsuista järkälemäisiin bruteihin tai helvetistä karanneisiin lapsisikiöihin (tiedän!) ovat kerta toisensa jälkeen aina yhtä pelottavia ilmestyksiä. Vaikka suurin osa vastaantulevista örmyistä ovatkin samoja alussa nähtäviä ihmismutaatioita, onnistuu peli yllättämään vielä loppuvaiheissa uusilla ja entistä kauheammilla tuttavuuksilla, minkä vuoksi monsterikatraaseen ei missään vaiheessa ehdi kyllästymään.

Lyhyet, kontrolloidut sarjat päähän eivät tässä avaruuden kolkassa pidä paikkansa. Pelaaja huomaa sen viimeistään siinä vaiheessa, kun reilu kaksimetrinen saksikäsi Edward jatkaa päälle tulemista päättömänä. Kuten seiniin kirjoitetut kullan arvoiset vinkit pelin alkuvaiheessa tietävät kertoa, pitää monsuja tähdätä niiden raajoihin. Torsoonkin voi toki ampua, mutta vaikeimmilla tasoilla se tietää vain ennenaikaista hautaan astumista. Irrotetut kilot ovatkin raajallisen ilot, sillä kirurgin työ nostattaa ensinnä hirviöihin kohdistuvaa vahinkoa, mutta ennen kaikkea edesauttavat pelaajaa pääsemään karkuun tukalista tilanteista. Kynsin matelevat kamaluudet ovat aavistuksen verran säyseämpiä ilmestyksiä kuin gepardin lailla päälle pomppivat irvileuat.

Lääkärileikit onnistuvat parhaiten aseilla, joista kaikki yhtä lukuun ottamatta ovat erilaisia kaivauksiin käytettäviä työkaluja. Perusleikkurilla pystyy ampumaan niin pysty- kuin vaakasuuntaisia leikkuusäteitä, joiden oikeaoppisella vaihtelulla hoituu pika-amputaatiot kädenkäänteessä. Yhteensä erilaisia aseita on puolisen tusinaa, jotka ovat kiitettävän vaihtelevia toisistaan ja joista jokainen on päiviteltävissä erikseen kerättävien noodien avulla. Tehoa, lipaskokoa, nopeutta ja latausaikaa päiviteltäessä myös aseiden ulkonäkö ja ääni muuttuvat. Mikä parasta, yhden pelin aikana ei kaikkien aseiden ja tavaroiden päivitys tappiin tule onnistumaan, mikä pakottaa kompromisseihin. Omaksi ykköseksi muodostui Doom-fanina luonnollisesti moottorisahan kauko-ohjattu serkku Ripper. Perinteisempää valikoimaa tarjoillaan liekinheittimen ja plasmarynkyn voimin. Aseiden ohella Clarke osaa myös lähitaistella ja käyttää telekineesiä sekä hidastaa kohteet lyhyeksi toviksi. Jälkimmäinen on erittäin hyödyllinen useiden yhtaikaisten kontaktien lamaannuttamiseksi. Melee on lähinnä lastentarhakamaa, sillä miesten tasoilla kahakat ovat usein hyvin pikaisia ja äärimmäisen verisiä – hirviöiden eduksi.

Tuiki, tuiki, tähtönen..

USG Ishimura on mielenkiintoinen ja ahdistava tuttavuus. Valtava mineraalikaivuri myös tuntuu pelialueena suurelta ja sopivan vaihtelevalta. Vaikka miljöö onkin rajattu yhteen alukseen, on kenttäsuunnittelussa saatu aikaan ihmeitä. Toistuvien käytäväkompleksien ja identtisten huoneiden sijaan paikoista on onnistuttu tekemään uniikkeja, mikä pitää yllä tutkimisen tuoreutta; kulman takaa löytyy aina uusi kokonaisuus ihailtavaksi. Pieni takaisinpäin koluaminenkaan ei onnistu fiilistelyä pilaamaan, sillä seikkailut etenevät usein aiemmin lukittuina oleville alueille. Haarautuvat tehtävät peittävät myös pohjalla olevan putkijuoksurakenteen ja antavat pelaajalle illuusion tekemisen vapaudesta.

Audiovisuaalisesti Dead Space on jälleen yksi merkkiteos kauhupelirintamalla, jossa äänimaailma on valttia. Ympäröivän aluksen meteli sekä hirviöiden epäinhimillinen ulina ja kynsiminen pitävät niskakarvat pystyssä ja hermot kireällä. Pelottavuusarvon ohella riipivä äänimaailma edesauttaa myös kokonaistilanteen tiedostamisessa, sillä ahtaan näkymän vuoksi näkyvä tila on rajattu tiukasti eteen. Musiikki lainaa kauhuelokuvista tuttuja elementtejä särkyvine viuluineen ja yllätysmomentteineen, mikä saa sydämen käymään ylikierroksilla. Visuaaliselta annilta Dead Space ei jätä myöskään kylmäksi. Synkästä ilmeestä huolimatta avaruusalus ja etenkin hahmot ovat yksityiskohtaisesti suunniteltuja, ja niitä ihastelee tai kauhistelee ilokseen. Erityisesti taidokkaasta pimeyden käytöstä täytyy nostaa hattua, sillä peli ei sorru pilkkopimeään kuin ani harvoin, ollen kuitenkin jatkuvasti epämukavan valaisematon.

Dead Space on helposti yksi tämän vuoden kovimmista yllättäjistä. Lähes ilman markkinointia varkain hyllyille päätyneen pelin vahvuudet ovat monet, eivätkä heikkoudetkaan ole kovin pahoja. Dead Spacessa on lopulta hyvin vähän mitään omaa, mutta kaikki lainatut piirteet ovat plagioinnin sijaan uusiokäytetty tehokkaasti hyödyksi. Oikeastaan ainoa todellinen kritiikin aihe ja ostopäätöksen kannalta harkitsemisen arvoinen seikka on se, että peli on oikeastaan vain tunnelmallista räiskintää. Skriptatut kauhumomentit loppuvat ensimmäisten tehtävien jälkeen, ja siirtymä perinteisempään suljetaan ahtaaseen tilaan ja lasketaan n-määrä hirviöitä pelaajan kimppuun -skenaarioon ottaa vallan. Tilanteet ovat tästä huolimatta adrenaliinia nostattavia kauhupyrähdyksiä ja räiskintä kaikessa hurmehenkisyydessään nautinnollista. Kun toteutuskin on kaikin puolin kiitettävällä tasolla, voi ilman omantunnon tuskia sanoa Dead Spacen olevan yksi tämän konsolisukupolven onnistuneimmista teoksista.