Parannetaan maailmaa
Alkuasetelma on selkeä. Olet aatelisukuun kuuluva De Sardet, diplomaatti kauppiaiden liittoumasta. Kevyen hahmonluonnin jälkeen pelaaja heitetään vanhalle mantereelle Serenen kaupunkiin, joka tuo mieleen eurooppalaiset suurkaupungit, kuten Lontoon ja Pariisin. Vanhalla maaperällä kuitenkin vilistää vapaana ruttoa muistuttava malichor, johon De Sardet haluaa löytää parannuskeinon. Alun kaupunki toimii hyvänä pohjustuksena pelin mekaanikoille ja valmistelee teoksen varsinaiselle näyttämölle, eli Teer Fradeen saarelle.
Teer Fradee on hiljattain löydetty mysteerinen saari eksoottisine kasveineen ja eläimineen. Kolonialistit ovat miehittäneet saaren rannikot ja luovat nyt uutta sivistystä maapläntin natiiviasukkaiden pariin. Meininki muistuttaa hieman siirtokuntien valloitusreissua, vaikka kyseessä onkin täysin fiktiivinen maailma. Konflikteja ja selkäänpuukotuksia on kuitenkin tarjolla, ja tähänhän diplomaatti soveltuu vallan mainiosti.
Mukaasi lähtevät mentorisi Kurt sekä serkkusi ja raikulipoikaa muistuttava Constantin, josta kaiken hyvän lisäksi on tulossa kauppiaiden liittouman uusi kuvernööri New Serenen kaupunkiin. Eri liittoumia on kaikenkaikkiaan kuusi, joista kolmella on omat pääkaupungit kuvernööreineen, ja kolme muuta ovat merenkulkuun erikoistuneet tyypit, vartijoiden liittouma ja alkuperäisasukkaat.
Puhetta riittää
GreedFall luottaa vahvasti tarinaan ja dialogeihin, ja nämä ovatkin pelin ehdottomia vahvuuksia. Monesta muusta roolipelistä poiketen ei tästä löydy perinteisiä mene ja nouda -tyylisiä tehtäviä. Pääjuoni ja sivutehtävät muotoutuvat kaikki yhteen kiinnostavalla tavalla, ja ai pojat että niitä yllätyksiä myöskin riittää. Yksinkertaiselta kuulostava missioni muuttuu useilla käänteillä aivan toisenlaiseksi ja pitää pelaajaa otteessaan vahvalla kerronnalla ja mielenkiintoisilla tapahtumilla. Toteutustapojakin on useita, ja paljon voi selvittää puhumalla, käyttämällä karismaa tai muita vahvuuksia asian ratkaisemiseksi. Eri vaihtoehdoilla on kuitenkin seuraamuksia, joten kannattaa miettiä tarkkaan käytätkö raakaa voimaa vai lahjotko vastapuolen.
Tarinavetoisuus ja valintojen syvä vaikutus tuovat vahvasti mieleen legendaarisen Biowaren mestariteokset. On täysin pelaajan käsissä, kuinka hän liittoumat hoitaa ja kenen puoleen kääntyy. Nimikkeen teemat pyörivät synkkien asioiden ympärillä, eikä missään vaiheessa oikein synnykkään sellaista fiilistä, että oma tekemä valinta olisi juuri se oikea. Kurjista asioista pitäisi valita vain se vähiten kurja, ja tämä jos mikä imee kyllä samoajan kiinni pelituoliinsa. Valintoja joutuu tekemään myös hahmon kehityksessä. Kaikkea ei voi saada, varsinkaan alussa. Valittavana on kyvyistä kaikkea karisman, intuition ja tiirikoinnin välillä. Nämä avaavat uusia mahdollisuuksia ja valintoja matkan varrella.
De Sardet saa matkalle seurakseen viisi kumppania, jotka tuovat oman lisämausteensa pulmien ratkontaan. Jokainen kaveri edustaa yhtä eri liittoumaa, ja lopputulos voi riippua siitäkin, kenen kanssa minkäkin tehtävän päättää suorittaa. Lisäksi toverit tuovat oman quest-linensa hoidettavaksi, ja päähenkilöllä on erillinen suhde jokaisen kanssa. Jos sukset menevät ristiin, voi sillä olla vakaviakin seuraamuksia, kuten kumppanin menettäminen. Myös hahmojen väliset romanssit ovat mahdollisia.
Balettia taistelukentällä
Vaikka monet kohdat voi selvittää puhumalla, niin välillä pitää taistellakin. Parhaiten toimintaa voisi kuvailla eräänlaiseksi Dragon Agen ja The Witcherin sekoitelmaksi. De Sardet voi keskittyä joko miekkailuun, tekniikkaan tai magiaan – tai olla sekoitelma näitä kaikkia. Vihollisina nähdään ihmisiä ja myös mystisiä otuksia Teer Fradeen saarelta. Lisämausteensa kahinoihin tuo panssari- ja tasapaino-ominaisuus. Käytännössä energiapalkki on sekä pelaajalla että vastustajilla suojattu panssarin taakse, ja tämä täytyisi ensin nujertaa pois, jotta itse energiatasoihin päästään käsiksi. Tasapaino taas kertoo miten helposti hahmo kaatuu tai lamautuu osumasta. Aseet ja suojat tarjoavat lootinnälkäisille tarkkaa mikromanagerointia varusteiden ja hahmojen kanssa. Varusteita voi päivittää lisäosilla, jos nikkarointiin on sijoittanut tarpeeksi pojoja.
Liikkuminen taistelukentällä vaatii totuttelua. Kontrollit tuntuvat hieman turhan kevyiltä ja epätarkoilta hektisiin taisteluihin, ja kameralla on ajoittain vaikeuksia pysyä perässä. Tätä pystyy kompensoimaan jonkin verran muuttamalla kameran herkkyyttä alemmaksi, mutta se ei silti poista ongelmaa kokonaan. Tovereita ei voi käskyttää tai ohjata mitenkään, ja tämä toimii osittain hyvin, mutta aiheuttaa varsinkin vaikeammilla vaikeustasoilla erittäin paljon harmaita hiuksia. Esimerkiksi erään hahmon parannustaian käytöllä ei ole juuri mitään logiikkaa näkynyt, ja muita hahmoja ei pysty oikein mitenkään parantamaan, eivätkä he sitä tee itse omatoimisesti. Pääasiassa toverit kuitenkin hoitavat tonttinsa hyvin, mutta Dragon Age -tyyppinen komentorivi olisi ollut poikaa.
Taktinen pysäytys on mahdollinen ja sen aikana voit määrittää seuraavan liikkeesi tai tarkistaa vastustajista lisätietoa. En kuitenkaan kokenut tätä ominaisuutta kovinkaan hyödylliseksi ja se jäi lopulta hyvin vähäiselle käytölle. Kykyjä ja tavaroita pystyy asettamaan pikanäppäimiin, ja nämä tuntuivat riittävän aika hyvin. Perus iskut ja väistöt toimivat hyvin lennosta. Taistelu ei ole kaikkein sulavinta, mutta ei myöskään aivan toivotonta. Vaikeustasoa voi säätää kesken pelaamisen vapaasti, ja pelkkään tarinaan keskittyvät voivatkin valita Story-tason läpipeluulleen. Masokisteille on sitten erikseen tarjolla Extreme-vaihtoehto. Oma pelikertani koostui miekkailusta ja magiaan keskittyvästä hahmosta. Taikominen ei monen muun roolipelin tapaan ole ylivoimaista, vaan tuntuu olevan hyvin tasapainossa muiden ominaisuuksien kanssa. Loppua kohden peli helpottui varusteiden ja kykyjen kehittyessä, ja vaikeustason nosto oli melkeinpä pakollinen.
Kuuluuko ja näkyykö?
Graafisesti peli on kaunis ja pyörii sulavasti. Varsinkin eri kentät ovat erittäin tunnelmallisia, ja valaistus tuo eloa maailmaan. Pieni tiimi ja budjetti näkyvät kuitenkin visuaalisissa asioissa, sillä pieniä häröjä ja säröjä on siellä täällä. Varsinkin hahmojen suun liike on hyvinkin epäsynkassa tai näyttää erikoiselta. Pomppivat tekstuurit ja läpi paistavat kaulukset sekä viitat näkyvät monessa paikassa, ja kenttien, kaupunkien ja talojen kierrättäminen rikkoo jonkin verran immersiota. Esimerkiksi jokaisen kaupungin majatalo on suora kopio toisista, kuten moni muukin rakennus tai maja. Ja kartalla törmätään jatkuvasti näkymättömiin seiniin, eikä sellaista kunnon seikkailun fiilistä pääse syntymään. Maailmahan ei ole GreedFallissa avoin, vaan se käsittää usean pienemmän alueen. Tämä on mielestäni hyvä ratkaisu: eri alueita on paljon ja ne ovat sopivan kokoisia.
Äänimaailma on onnistunut. Näyttelijät ovat pääsääntöisesti loistavia, mikä onkin tärkeää dialogiin keskittyvässä pelissä. Musiikit jäävät osittain taustalle, mutta ovat tunnelmallisia ja innostavia melodioita. Luonnon ja kaupunkien äänet ja taistelussa kuuluvat efektit ovat erittäin hyvin tehtyjä. Tovereiden lausahdukset sen sijaan voisivat olla yhtä onelineria laajemmat, sillä Kurtin huutaessa 30 tunnin kohdalla tuhannennen kerran samaa mantraa taisteluun mentäessä tekisi mieli jo painaa hahmot mykäksi. Jos siis sellainen valinta olisi.
Paljon hyvää ja silti jotain korjattavaa
GreedFall on loistava kokemus tarinavetoisten roolipelien ystäville. Juoni ja tunnelma ovat aivan AAA-luokkaa, muu sisältö positiivista sekin. Pienillä graafisilla viilauksilla, hitusen hiotummalla taistelulla ja muutamalla paremmalla suunnitteluratkaisulla tässä olisi ollut ainesta ihan täyden kympin peliksi. Pelkästä toiminnasta ja taistelusta kiinnostuneelle tämä voi olla turhan raskas nautittavaksi, mutta diplomatiasta, juonittelusta ja laajasta taustatarinasta kiinnostuneille GreedFall kyllä maistuu.
