Parempia päiviä
Alussa on tyhjyys. Pohjaton ja ammottava tyhjyys, joka imee kaiken sisäänsä. Pimeydestä kuuluu ääni. Se sanoo, että kaikki tekosi ovat merkityksettömiä. Olisi vaan helpompi heittäytyä yön syliin. Ennen kuin tarina edes alkaa, ensimmäinen haasteesi on herätä, jos sitä edes haluat. Maailma on läpimätä osterisi.
Disco Elysium erottuu joukosta heti ensimmäisten minuuttien aikana. Krapulaisen ihmisraunion eksistentiaalinen kriisi on mieletön tapa tutustuttaa pelaajat Studio ZAUMin värikkääseen maailmaan. Fiktiiviseen Revacholin kaupunkiin sijoittuva jännäri yhdistelee saumattomasti satiiria, murhamysteeriä ja jopa romanttista draamaa. Jännitystä pitää yllä päähenkilön muistinmenetys, jonka vuoksi hahmolla ei ole nimeä useampaan tuntiin.
Kituvan rannikkokaupungin slummeissa, piskuisen kuppilan takapihalle on hirtetty mies, joka saattaa liittyä paikalliseen suurlakkoon. Murhaa tutkimaan lähetetty alkoholisti on viettänyt viimeiset neljä päivää viinanhuuruisessa rallissa, eikä ruumista ole vieläkään laskettu alas. Tarina alkaa, kun toinen poliisi, Kim Kitsuragi saapuu etsimään onnetonta uutta partneriaan.
Tuttuja aineksia
Visuaalisesti ZAUMin mestariteos on sekoitelma eurooppalaisia vaikutteita. Kuluneelta öljymaalaukselta näyttävä maailma on kuin kiskottu Jenny Savillen ja Ilya Repinin teoksista. (Jälkimmäisen uskomattomia maalauksia pääsee ihastelemaan Ateneumissa, jahka pandemia vähän hellittää). British Sea Power -yhtyeen melankolinen iskelmäpoppi muistuttaa Joy Divisionia parhaimmillaan. Monisäkeinen juoni kumartaa kunnioittavasti niin True Detectiven, Dashiel Hammetin kuin Émile Zolan suuntaan. Jäniksenkoloista kiinnostuneille Disco Elysium on ponnahduslauta entistä palkitsevampiin kokemuksiin. Melkein jokainen kohtaus antaa uutta pureskeltavaa.
Pelkkään lähdemateriaaliin ei kuitenkaan tarvitse tyytyä. Disco Elysium on myös mestarillinen peli, joka hyödyntää vanhaa luodakseen jotain ennennäkemätöntä. Pintapuolisesti sen puitteet ovat tuttuja kelle tahansa 1990-luvulla varttuneelle. Isometrisestä kuvakulmasta koettu seikkailu nojaa klassisiin arkkityyppeihin antaumuksella. Mutta pinnan alla kuohuu. Perinteisten roolipelimekaniikkojen sijaan Disco keskittyy esoteerisyyteen. Fyysisen voimakkuuden sijaan hahmoa ajaa henkinen vahvuus. Taikavoimat on korvattu kylmillä väreillä, jotka antavat viitteitä menneestä ja tulevasta. Ainoastaan kestävyys siirtyy tyylilajista toiseen, mutta eri tavalla kuin arvaisi.
Disco Elysiumin päähenkilö on pitkälle rappeutunut alkoholisti. Sellainen tyyppi, jolle arkipäivän askareet ovat Sisyfosille kelpaavia urotöitä. Yksi pelin ensimmäisiä haasteita on pukeutua. Olin luonut version rakkaasta juoposta, jolla oli hädin tuskin pisteitä kestävyydessä. Alkoholi oli vienyt kaiken, paitsi kyvyn visualisoida maailmaa. Surkuhupaisa tuuletin pyöritti huoneen hikistä ilmaa. Kammottava keltainen kravattini oli kietoutunut sen metallisiin ulokkeisiin. Kohotin käteni irrotaakseni sen, ja kuolin valtavaan sydänkohtaukseen.
Kai tämä olisi pitänyt arvata. Vain hetkeä ennen yritystäni pieni ääni mielen sopukoissa ehdotti, että tämäkin oli huono idea.
Hetki on pieni, mutta merkittävä. Disco Elysiumin maailmassa kaikki on häilyvää, jopa elämä. Kuoleman korjattua etsiväni olin pakahtua naurusta, kunnes pelin lopputekstien sijaan surumielinen kuolinilmoitus pysäytti. Siinä kuvailtiin syrjäytynyttä rappiotapausta, joka menetti kaiken niin huonon tuurin kuin omien tekojensa kautta. Harva oli yllättynyt, että elämä päättyisi ränsistyneen hotellin uumeeniin. Vielä harvempi jäi kaipaamaan.
Menetys tuntui aidolta, vaikka päähenkilö oli vielä tuntematon.
Todellisuuden rajat häilyvät
Studio ZAUM maalaa todellisuutensa nerokkaasti. Pieniä kohtaloita on kaikkialla. Päivittäin vaihtuvat lööpit kertovat maailman menosta, mutta vasta kaduilla näkee pintaa syvemmälle. Torilla pyörivä yksinäinen nainen pakenee väkivaltaista miestään antikvariaattien suojaan. Höperöiltä vaikuttavat vanhukset muistelevat yhteistä rakkautta, joka kuoli ennen aikojaan. Äänekäs rasisti purkaa traumojaan ohikulkijoihin, sillä muualta ei saa apua.
Revachol tuntuu aidolta, koska se on. Tarkkasilmäiset bongaavat vertailukohtia nykypäivän suurkaupunkeihin. Vanhemmat muistavat, miltä tämä osa maailmaa näytti Neuvostoliiton murentuessa. Yksi Discon luojista kasvoi Tallinnassa 80- ja 90-lukujen vaihteessa. Muuttuvan maailman kasvukivut on herätetty henkiin rakkaudella, joka tekee kipeää.
Näistä palasista syntyy pelikokemus, joka muovautuu hetki hetkeltä pelaajan käsissä. Maailma on sellainen jollaiseksi me sen luomme. Kaikki päähenkilön nimestä lähtien on tulkittavissa. Sitä voi joko hyväksyä todellisuuden joka tarjotaan, tai hylätä kaiken muutoksen nimissä. Alkoholismin aiheuttama totaalinen nollaus antaa vapauden olla mitä haluaa vielä viimeisen kerran.
Tässä auttaa ajatuspankki, joka täyttyy uusilla linjoilla tarinan edetessä. Uusista maailmankuvista oppii taitoja ja parantaa vanhoja. Mutta nämäkään eivä tule ilmaiskesi. Ajatukset muovaavat tapaa, jolla hahmo tarkastelee maailmaa, mikä puolestaan heijastuu jokaisessa käydyssä keskustelussa. Tavallinenkin jutustelu saa uudet sfäärit, kun vastikään kommunismin etiikkaan tutustunut etsivä alkaa suoltaa Marxilaista teoriaa.
Muistot ovat taakoista painavimpia
Taidot edustavat samaa esoteeristä ajatusmallia. Perinteisiä pistepankkeja on muutama: voimakkuus antaa elinvoimaa ja niin edelleen. Mutta mielenkiintoisempia ovat yksilöllisemmät polut, jotka ohjaavat sielunelämää. Esprit de corps muistuttaa pelaajaa siitä, millaista on olla poliisi. Jopa tavallisen kuulustelun aikana mieleen saattaa juolahtaa muisto, joka avartaa näkökulmaa tilanteeseen.
Paras näistä on shivers, väristykset, joka vahvistaa selkäpiitä vihlovaa tunnetta siitä, että maailmaan on syvempi yhteys kuin fyysinen olemassaolo. Nämä hetket ovat haikeita, kauniita ja ajoittain traagisia. Etsivä seisoo vesisaatteessa ja muistelee minkälainen Revachol oli hänen nuoruudessa. Ajatukset harhailevat, ja jostain ajan syövereistä vyöryy nostalgian tulva. Joskus hän rakasti jotakuta.
Disco Elysium antaa näiden hetkien jatkua pitkään. Se on rohkea valinta pelille, joka on pohjimmiltaan jännäri. ZAUM luottaa siihen, että pelaaja myös haluaa kokea nämä hetket loppuun asti. Mutta milloin vain on mahdollista hypätä karusellin kyydistä pois. Jotkut muistot ovat liian raskaita kannettavaksi, ja menneeseen voi hukkua.
Sisäistä kamppailua
Taisteluja pelistä on myös turha odottaa. Sen sijaan nimike hoitaa konfliktit valtaosin sisäisesti, mielen ja kehon sopukoissa. Ruumis pitäisi saada heijattua alas puusta, mutta edellisen päivän krapula pistää hanttiin. Paikalliselta kioskilta voisi saada rauhoittavia, ellei lompakko olisi tyhjä. Onneksi paikallinen diileri pelastaa, joskin hänelle velkaantuminen on isompi tikki. Muissa tarinoissa väkivalta olisi ratkaisu, Discossa se avaa oven seuraavaan ongelmaan.
Alunperin vain PC:lle julkaistu Disco Elysium saapuu nyt ensimmäistä kertaa konsoleille. Final Cut lisänimeä kantava versio muokkaa kokonaisuuden istumaan ohjaimen käyttöliittymään. Muutos on jopa alkuperäisen faneille toimiva, samalla tavalla ilahduttava ahaa-elämys kuin Diablo III aikanaan. Kokonaisuus on myös nyt ensimmäistä kertaa täysin ääninäytelty, mikä parantaa immersiota entisestään.
Itse jäin kaipaamaan tiettyjä hiljaisuuksia, joissa ZAUMin lyyriselle kerronnalla saattoi antaa omaa painoarvoa tekstejä lukiessa. Mutta ääninäyttely on tästä huolimatta kauttaaltaan hyvää. Muutamat hahmot on roolitettu uusiksi, eikä vanhoja jää pahemmin kaipaamaan.
Mestariteos
Ei ole yliampumista väittää, että Disco Elysium edustaa pelikulttuuria parhaimmillaan. Se yhdistelee eri taidemuotoja saumattomasti toisiinsa luoden uudenlaisen kokonaisuuden, joka ei olisi missään muussa genressä mahdollinen. Samalla se kutoo vanhasta uutta, hyödyntäen tuttuja mekanismeja nokkelasti ja oivaltavasti. Kaiken lisäksi se onnistuu palauttamaan mieliin jo kuopatuksi mielletyn lajityypin, ja tekee siitä valtavirtaa jälleen kerran.
Disco Elysium on riemuvoitto, jota on helppo suositella kelle tahansa, joka haluaa enemmän peleiltään. Se on monisäkeinen ja rikas kokemus, jonka pariin haluaa palata yhä uudestaan samalla tavalla kuin lempikirjan tai elokuvan kanssa. Erona onkin, että lajityyppinsä ansiosta jokainen kerta on erilainen, ja vuosien saatossa tarina elää ja muuttuu kuten sen pelaajakin.
Kuka tietää, keitä me olemme tulevaisuudessa.
