Divinity II: The Dragon Knight Saga

Huhujen mukaan Divinity II: Ego Draconisin julkaisija DTP Entertainment hoputti Larian Studiosia, jotta nämä saisivat lohikäärmepelinsä nopeasti myyntiin. Lopputuloksena syntynyt kolmannesta persoonasta kuvattu roolipeli oli odotetusti viimeistelemätön ja buginen, mikä näkyi niin arvosanoissa kuin myyntiluvuissakin. Monien pelikokemusta vaivasivat ongelmat, jotka pahimmillaan tekivät tarinasta etenemiskelvottoman. Divinity II: The Dragon Knight Saga on rakennettu käytännössä kokonaan uusiksi kaikessa rauhassa. Mukaan on laitettu myös Flames of Vengeance -lisäosa, joka jatkaa tarinaa saumattomasti siitä, mihin varsinainen peli päättyy.

Alkuun täytyy tietysti luoda oma hahmo, jonka ulkonäköön pystyy vaikuttamaan muutamilla valinnoilla. The Elder Scrolls IV: Oblivionin kaltaista perinpohjaista muokkaamista ei kannata odottaa, mutta tarjolla on kuitenkin riittävästi erilaisia vaihtoehtoja. Hahmon luomisen jälkeen tarina nytkähtää liikkeelle ikivanhalla rituaalilla, jonka jälkeen odottaa valmistuminen Dragon Slayeriksi. Rituaalin viimeinen vaihe jää kuitenkin suorittamatta, koska lähialueilla on kuulemma havaittu todennäköisesti viimeinen Dragon Knight – ihminen, joka pystyy halutessaan muuttumaan lohikäärmeeksi. Puolivalmis, aloitteleva Dragon Slayer jätetään läheiseen kylään odottelemaan konkarien voitokasta paluuta. Sattumalta pelaaja törmää haavoittuneeseen taistelijaan, joka paljastuu etsityksi Dragon Knightiksi. Ennen kuolemaansa tämä siirtää voimansa tuoreelle Slayerille, joka saa samalla tietää olevansa ainoa kykenevä pelastamaan maailman Damian The Damned Onen kostolta.

Maa on niin kaunis

Maisemat ovat näyttäviä ja hienosti suunniteltuja, vaikkakin graafisista yksityiskohdista on paikoin jouduttu säästelemään. Piirtoetäisyys on kelvollinen, ja korkealta paikalta näkee varsin pitkälle. Hahmojen ulkoisen olemuksen laatu on melkoisen vaihtelevaa, etenkin kasvojen animoinnin osalta. Keskinkertaiset naamavärkit erottuvat luonnollisesti parhaiten välinäytöissä ja niissä keskusteluissa, joissa zoomataan keskustelukumppanin kasvoihin. Huonoimmillaan kasvot saattavat näyttää moottorisahalla veistetyltä. Hahmojen luontiin on kuitenkin nähty melkoisesti vaivaa, sillä ne eivät ole toistensa kopioita vaan yksilöllisiä hahmoja niin ulkonäkönsä kuin persoonallisuutensa kannalta. Toisinaan vaivaava rujous on luultavasti harkittu kompromissi, jolla on varmistettu tasainen ruudunpäivitys.

Teknisesti peli on erittäin toimiva, eikä bugeja tarvitse juuri pelätä. Teknisen toteutuksen merkittävin epäkohta on liian pitkä latailu alueelta toiselle siirryttäessä. Ongelma korostuu entisestään, jos joutuu kylässä liikkuessaan vierailemaan monessa talossa. Peli nimittäin lataa pitkään aina pelaajan astuessa sisään tai ulos taloista. Välinäyttöjä on kahdenlaisia: pelimoottorilla toteutettuja ja esirenderoituja. Harmillisesti suurin osa kuuluu ensin mainittuihin, jotka häviävät laadussa selkeästi varsin näyttäville CGI-pätkille. Sen sijaan ääninäyttely on kauttaaltaan laadukasta, mikä on hieno suoritus, kun otetaan huomioon pelin valtava dialogimäärä.

Tee työtä jolla on tarkoitus

Laajassa pelimaailmassa voi liikkua lähes vapaasti. Suurin liikkumista rajoittava tekijä on tarina, joka vaatii silloin tällöin huomiota osakseen, jotta uusille alueille pääsee etenemään. Mitään Grand Theft Auto -tyyppistä näkymätöntä rajaa kaupunginosien välillä ei kuitenkaan onneksi ole. Toisinaan voi päätyä tilanteeseen, jossa oma hahmo on liian huono päihittääkseen hieman vaikeamman vastuksen ja tarinassa eteneminen tyssää siihen paikkaan. Onneksi hahmoa pystyy kehittämään riittävästi suorittamalla sivutehtäviä silloin tällöin, eikä metsistä tarvitse lähteä metsästämään satunnaisia vihollisia kokemuspisteiden toivossa. Kerran nitistetyt viholliset myös pysyvät kuolleina, eivätkä ne ilmesty uudelleen samalle alueelle palatessa. Taidot kehittyvät tarinan edetessä sopivassa suhteessa, paitsi jos jättää kaikki sivutehtävät väliin. Pelaamisessa voi siis keskittyä melkein kokonaan olennaiseen, eli itse tarinaan.

Sivutehtäviä on ripoteltu runsaasti ja tekemistä riittää varsin mukavasti, kunhan jaksaa haastatella vastaan tulevia NPC-hahmoja. Hanttihommienkin suorittamisessa joutuu myös näkemään vaivaa, sillä kartalle ei ilmesty taianomaisia täpliä indikoimaan seuraavaa etappia. Tehtäväpäiväkirjaan tulee toki merkintä, minkä esineen Teukka Tekoäly halusikaan, mutta monesti paikkoja ei mainita. Toisinaan joutuukin tovin miettimään, että missäs ihmeessä kyseinen henkilö majailikaan, jotta saisi saatettua tehtävän loppuun. Jos jostain käsittämättömästä syystä päättää jättää dialogit lukematta, itsensä löytää näistä tilanteista varmasti usein. Kanssakäyminen NPC-hahmojen kanssa rajoittuu jutusteluun ja taisteluun, eikä pelaajan teoilla tunnu olevan minkäänlaisia moraalisia seuraamuksia. Kaiken tieltään löytyvän tavaran voi tilan salliessa kerätä reppuunsa, myös rakennuksista. Joissain tehtävissä voi päätyä taisteluun varastelun seurauksena, mutta sekään ei vaikuta kansan mielipiteeseen sankarista.

Hahmoihin ja tehtäviin on onnistuttu ujuttamaan mukavasti pientä vitsintynkää, ja jokusen kerran joutui jopa naurahtamaan ihan ääneen. Juonipaljastuksia vältellen sanottakoon sen verran, että pelin jälkimmäisen puoliskon tukikohdassa kannattaa jututtaa ruokapöydän ääressä istuvaa silmänkääntäjää ja paneutua tämän ajatusmaailmaan. Henkilöhahmot ovatkin ehkäpä parhaiten toteutettu osa-alue, sillä kovin monessa pelissä ei näe esimerkiksi keskiaikaisia Power Rangers -kopioita.

Lohikäärmeenä luokses lennän

Pelattavuudeltaan Divinity II on laadukasta jälkeä. Hahmo tottelee ohjausta mallikkaasti ja liikkuminen tuntuu luonnolliselta. Suurimmat kömpelyydet huomaa siinä vaiheessa, kun vastaan tulee ensimmäinen tarkkuutta vaativa hyppelykohta. Hyppääminen ei nimittäin toimi niin kuin monissa peleissä on totuttu, sillä ilmalennon aikana matkanteon suuntaan ei voi juurikaan vaikuttaa. Hypyn suunta ja tarkempi tähtäys on siis suoritettava jo ponnistaessa. Tapa on toki realistisempi kuin perinteinen käytäntö, jossa hahmoa voi ohjastaa ilmassa melkein miten lystää. Hyppelyyn totuttelu vaatii aikansa, mutta sen kanssa oppii kuitenkin elämään.

Tarkkuutta vaativaa puuhaa on myös tavaroiden keräily sekä piilotettujen nappien ja kytkimien käyttäminen. Syyllinen löytyy ruudun keskeltä pienestä tähtäimen virkaa toimittavasta pallosta. Tähtäimen täytyy olla täsmälleen poimittavan esineen päällä, eikä vähän sinnepäin. Moni salakäytävä jää tästä syystä todella helposti löytymättä, ellei pelaaja käy ympäristöään läpi erittäin tarkasti.

Ohjaus toimii mallikkaasti myös lohikäärmeenä lennellessä, johon käytetään peliajasta kohtuullisen paljon. Ja mikä parasta, lohikäärmeenä pääsee kylvämään tuhoa vastustajien leireihin aivan eri mittakaavassa kuin ihmismuodossa. Kummallisesti ilmasta käsin ei pysty teilaamaan vastustajia maan pinnalla, sillä tuho rajoittuu vain rakennuksiin ja lentäviin vihollisiin. Kukapa ei olisi halunnut syöksyä taivaalta vihollistensa niskaan tulipalloja hönkien.

Lohikäärme- ja ihmismuodon välillä pystyy vapaasti valitsemaan, jos ympärillä on tarpeeksi tilaa muutokseen. Ihmismuotoon pystyy vaihtamaan jopa korkeuksissa lennellessä. Ehkä juuri tästä syystä pelissä putoamisesta ei kärsi lainkaan vahinkoa. Nopein reitti alas korkeasta tornista onkin siis hyppääminen, eikä huolimattomuudesta johtuvia putoamiskuolemia tule, ellei alhaalla odota laavaa, piikkejä tai muuta epäterveellistä materiaalia.

Tallentamisen ihanuus

Automaattinen tallennus tallentaa jostain käsittämättömästä syystä ainoastaan silloin, kun tarinassa edetään. Tämän vuoksi yllättävän kuoleman kohdatessaan saattaa joutua jatkamaan peliä useita tunteja vanhasta automaattitallennuksesta. Ongelmasta pääsee toki eroon tallentamalla usein käsipelillä, ja tämähän on itsestäänselvyys jo kaikille vähänkään enemmän roolipelejä kolunneille. Onneksi tallentaa voi koska tahansa, jopa kesken taistelun. Tätä kannattaa hyödyntää tallentamalla aina välinäyttöjen jälkeen, sillä peli tallentaa automaattisesti niitä ennen, ja nähdyt videot joutuu katsomaan toistamiseen uudella yrityksellä.

Kaiken kaikkiaan Divinity II: The Dragon Knight Saga lämmittää varsinkin vanhan roolipelinarkkarin mieltä. Liika kädestä pitely on jätetty pois ja vastuu etenemisestä on siirretty pelaajalle itselleen sillä seurauksella, että osa saattaa kokea pelin liian vaativaksi. Jos kuitenkin jaksaa nähdä hieman vaivaa pelin eteen, niin se palkitsee hienolla kokemuksella. Kiinnostava tarina jaksaa kantaa loppuun saakka ja onnistuu yllättämään käänteillään vielä loppumetreilläkin. Divinity II:ta ei kannata ajatella vain pienenä välipalana Dragon Age 2:ta odotellessa, sillä kyseessä on pikemminkin kuin hyvä seitsemän ruokalajin illallinen, jonka kyytipojaksi ei onnistuttu valitsemaan sitä kaikista parasta viiniä. Jälkimaku jää viipyilemään pitkään ja on suorastaan harmillista, että Larianin seuraavista tuotoksista on tietoa varsin niukasti. Odottavan aika on pitkä.