Kevyitä kauhuelementtejä tyylikkäisiin toimintakohtauksiin yhdistelevä Devil May Cry -sarja nautti suurta suosiota etenkin PlayStation 2:n kulta-aikoihin, eikä nykyiselle konsolisukupolvelle vuonna 2008 julkaistu neljäs osa jäänyt ainakaan laadullisesti edeltäjistään. Muutoksen tuulet puhaltavat kuitenkin pelialalla, ja monien muiden japanilaisstudioiden tapaan Capcom ulkoisti yhden menestyneimmistä nimikkeistään länsimaisiin käsiin.
Nimensä typistäneestä DmC:stä vastaa muun muassa Enslavedin ja Heavenly Swordin tehtaillut Ninja Theory. Brittistudio siirtyy aikajanalla taaksepäin palaten demoninmetsästäjä Danten alkuvaiheisiin. Tarkemmin ottaen peli sijoittuu rinnakkaiseen universumiin, sillä maailma näyttää hyvin erilaiselta kuin mihin Capcomin tuotoksissa on totuttu. Silmiinpistävimpänä erona Dante on muuttunut hopeahiuksisesta animesankarista huomattavasti kyynisemmäksi ja synkemmäksi hahmoksi. Perijapanilaiseen alkuperäistyyliin rakastuneet fanit saattavat tirauttaa suunnanvaihdoksen vuoksi kyyneleen tai pari, mutta avarakatseisemmin asiaan suhtautuville luvassa on makeaa mahan täydeltä.
Enkelit ja demonit
Enkelin ja demonin epäpyhästä liitosta alkunsa saanut Dante viettää aikaansa bilettäen ja on autuaan tietämätön sukurasitteistaan. Yksin viihtyvä nuorukainen osaa kulkea demonien kansoittamassa Limbo-vaihtoehtotodellisuudessa härnäämässä sen asukkeja, mutta tarkemmat syyt kyvyille pysyvät hämärän peitossa. Danten elämä kuitenkin muuttuu krapulanhuuruisena aamuna, kun nuori neitokainen nimeltä Kat saapuu varoittamaan sankarin jäljille päässeistä demoneista. Dante lyöttäytyy yhteen veljensä Vergilin kanssa nujertaakseen maailmaa pyörittävät alamaailman voimat, jotka ovat soluttautuneet ihmismuodossaan kaikille elämän osa-alueille.
Pelissä seikkaillaan kahdessa ulottuvuudessa: toiminta painottuu räikeiden värien ja surrealististen näkymien kyllästämään Limboon, kun juonikuviota viedään eteenpäin enimmäkseen ankean harmaassa todellisuudessa. Tarina ei nouse mitenkään ikimuistettavaksi, mutta äärimmäisen tyylikäs ja ammattitaitoisesti hoidettu kerronta kietoo otteeseensa. Välivideoissa nähdään alusta alkaen huikeita kohtauksia, jotka sopivat pelin luonteeseen erinomaisesti. Myös mainiosti toimiva dialogi palauttaa vääjäämättä mieleen studion aiemmat tuotokset. Muodonmuutoksen kokenut Dante voittaa karismassa hopeahapsisen alter egonsa sopivan kuivan huumorinsa ja tilanteisiin istuvien letkautustensa ansiosta. Muihin hahmoihin panostetaan yhtäläisellä huolellisuudella. Tunnelman kruunaa aggressiivisesta industrial-musiikista koostuva ääniraita, joka muutamaa hutia lukuun ottamatta nostaa sykettä niin taistelukentällä kuin sen ulkopuolella.
Kenttäsuunnittelun suhteen Ninja Theory onnistuu loihtimaan kiitettävän mielikuvituksellisia maisemia. Korostetun ankean todellisuuden vastapainoksi Limbossa nähdään villejä visioita aina epilepsiavaaran aiheuttavista valosirkuksista unenomaisiin leijuviin saarekkeisiin. Lisäksi aiemmista osista poiketen samoja ympäristöjä ei tyydytä kierrättämään lisäpituuden nimissä, joten 20 kenttää käsittävä seikkailu pysyy alusta loppuun kiinnostavana. Pituutta läpipeluulle kertyy hieman yli kymmenen tuntia. Puuhasteltavaa riittää lopputekstien jälkeenkin, sillä kaikkea on mahdoton avata ensimmäisellä läpäisyllä. Harhaluulot erinomaisista taistelutaidoistaan voi karistaa valitsemalla uusintakierrokselle reilusti vaikeamman tason.
Tekniseltä kantilta tarkasteluna DmC pääosin vakuuttaa. Tosin aiempien osien sulavuudesta tingitään lisääntyneen silmäkarkin alttarilla, ja siellä täällä esiintyvät rosoiset reunat kielivät turhan selvästi taustalla pyörivästä Unreal 3 -pelimoottorista. PlayStation 3 -versio kärsii lisäksi ajoittaisista takelteluista. Hidastelut nostavat kuitenkin päätään enimmäkseen välivideoiden aikana, joten ongelma jää lähinnä kosmeettiseksi. Muutoin huikea kuvasuunnittelu onnistuu peittämään teknisen osaston yskähtelyt mainiosti alleen.
Oikea työkalu oikeaan paikkaan
Etukäteen kehittäjävaihdoksessa huolestutti sarjalle ominaisen pelimekaniikan kohtalo. Onneksi DmC jatkaa perinteitä kunniakkaasti. Brittikehittäjät ovat selvästi käyneet Capcomin opissa, sillä monipuolista lähitaistelua ampuma-aseisiin yhdistelevä toiminta tuntuu välittömästi tutulta. Uusia aseita ja tekniikoita esitellään matkan varrella tasaiseen tahtiin, joten omat taidot karttuvat kuin huomaamatta sankarin kykyjen mukana. Aseita ja liikkeitä pystyy jalostamaan kokemuspisteiden avulla. Kertaalleen pyhitetyt pisteet voi laittaa uusiokäyttöön mielekkäämpään kohteeseen, mikäli tulee katumapäälle. Perinteisen Rebellion-miekan huitomisen lisäksi Dantelle suodaan sekä sinisenä hohkaava jumalainen asearsenaali että punavärin kyllästämät demoniset voimat.
Osaan vastustajista tehoavat ainoastaan tietyt hyökkäykset, jolloin tyyliä täytyy vaihtaa lennosta liipaisinten avulla. Pienen totuttelun jälkeen oikea työkalu tilanteisiin löytyy nopeasti ja luontevasti. Paukkuraudat toimivat aluksi ainoastaan vihollisia hidastavina tekijöinä, mutta loppupään tussareilla saa jo konkreettista vahinkoa aikaan. Tyylien vaihteluun ja monipuoliseen liikevalikoiman käyttöön kannustetaan aiemmista osista tutulla arvosanajärjestelmällä. Kovimmat kehut ovat jopa yllättävän helposti saavutettavissa, kunhan onnistuu välttämään vihollisten iskut yhdistelmien aikana. Vaikka hektisimmissä tilanteissa jää kaipaamaan selkeää vastustajiin lukittautumista, kokonaisuutena taistelumekaniikka on äärimmäisen tyydyttävää.
Kahakoiden välissä nähdään lyhyitä tasohyppelyosuuksia, joiden toteutus ei aivan pääse turpaan vetämisen tasolle. Paikoitellen Dante lipsahtaa turhan helposti kallion kielekkeeltä alas. Onneksi peli ei rankaise putoamisista mitenkään, sillä sankari palautetaan välittömästi takaisin areenalle. Siitä huolimatta osuudet tuntuvat aavistuksen turhilta. Toisinaan matkaa taitetaan aseiden tarrautumisominaisuuksia käyttämällä, mikä toimii yksinkertaista hyppelyä paremmin. Japanilaisserkkujen vähäinenkin pulmanratkonta heitetään lopullisesti romukoppaan, joten aivonystyröitä ei tarvitse liiemmin vaivata.
Epätodennäköinen onnistuja
Kokonaisuutena DmC jättää erinomaisen jälkimaun suuhun. Capcomin ja Ninja Theoryn yhteistyön hedelmä ammentaa hienosti molempien osapuolten vahvuuksista. Toimiva taistelumekaniikka ei ole kärsinyt kehittäjän vaihdoksesta tippaakaan. Sen sijaan brittistudio jalostaa tarinankerrontapuolta etenkin länsimaiseen makuhermoon paremmin sopivaksi. Vaikka asiasta voi varmasti esittää vastakkaisiakin mielipiteitä, uusio-Dante vakuuttaa sopivan kyynisellä olemuksellaan. Samat kehut pätevät ympäröivään maailmaan. Pienistä teknisistä murheistaan huolimatta DmC on ehdottomasti alkuvuoden positiivisin yllättäjä, jota voi suositella kaikille genren ystäville. Se tuskin jää elämään yhtenä pelihistorian merkittävimmistä teoksista, mutta talvimasennuksen torjuntaan on vaikea keksiä parempaakaan täsmälääkettä.
