Kongankolistajien paluu
Aiemmin melko pienten piirien iloksi jäänyt musiikkipeligenre on vuosien mittaan parantanut jalansijaansa pelimarkkinoilla. Erilaisten tanssimatto- ja karaoke-pelien suosion leviämistä Japanin kolikkopelihalleista länsimaiden kotisohville ei sinänsä tarvitse ihmetellä, sillä tarvittavilla lisälaitteilla varustetut pelipaketit eivät poikkea hintatasoltaan tavanomaisimmista peleistä. Viidakkomaiseen rytmitajuun vetoava Donkey Konga -rummuttelupeli tutustutti GameCube-pelaajat mekaanisten bongo-rumpujen saloihin, mutta useiden pelikertojen jälkeen riehakkaimmatkin rytmit tuppaavat vähitellen laantumaan. On siis korkea aika päivittää loppuun rummutettu kappalevarasto pussillisella uusia.
Donkey Konga 2 poikkeaa siinä suhteessa edeltäjästään, ettei itse rumpu-ohjain lukeudu mukaan pakettiin. Olipa päätöksen takana mikä logiikka tahansa, olisi yhteispakkaus kenties ollut monille edellisosan omistajille mahdollisuus tutustua moninpeliin ilman lisäinvestointeja. Muutoin kakkos-konga ei juuri eroa rinnakkaisasettelussa edeltäjästään, ellei pieniä graafisia ja teknisiä pikkuviilauksia lasketa mukaan. Pelin lähtökohta on kuitenkin musiikin tahdissa rummuttaminen, joten tuoreet musiikkiraidat ja pelimuodot lienevät nippelihienouksia tärkeämmässä asemassa.
Rummutellen ja taputellen
Soittaminen on yhä juuri niin simppeliä kuin itse haluaa, sillä pelin kolme vaikeustasoa pitävät huolen oman rumpaliuran etenemisestä juuri sopivanmittaisin harppauksin. Monkey-tason harvakseltaan vierivien nuottien ei pitäisi tuottaa hankaluuksia vähänkään rytmitajua omistaville pelaajille, minkä lisäksi oikealta vasemmalle kulkeviin soittokomentoihin ehtii yleensä varautua hyvissä ajoin ennen kuin nuotit saavuttavat vasemmassa reunassa olevan läpinäkyvän merkkirenkaan. Rummutuksen ajoitus saattaa sen sijaan vaatia pientä hienosäätömahdollisuutta, sillä täydelliset pisteet kerätäkseen määrätyt nuotit on soitettava tarkalleen merkkirenkaan kohdalla. Chimp-taso nostaa tempoa jo jonkin verran, mutta virtuoosimaisia kykyjä vaativa Gorilla-taso pistää ajoitus- ja keskittymiskyvyn erittäin tiukoille.
Pelin keskeisimmässä osassa on yhä Street Performance -moodi, jonka parissa musisoiminen palkitaan taitojen mukaisilla kolikkosummilla. Valuutta on tarpeen, mikäli haluaa avata Gorilla-tason lukitut kappaleet tai mielii harjoitella rytmi- ja nopeustaitojaan musiikkilaboratorion minipeleissä. Edellisosasta tuttuja pelimuotoja ovat myös maratonmainen Challenge-rumpusessio sekä kahden pelaajan Battle-pistekilpailu viheliäisine erikoisnuotteineen, joilla voi aiheuttaa kilpakumppanille ylimääräistä päänvaivaa. Vapaaseen rummutukseen keskittyvä Freestyle Zone on jo hieman turhanoloinen lisäys, mutta mitäpä siitä turhaan sen enempää valittamaan.
Donkey Konga 2:n uusi yhteismusisointiin kastettu Concert-moodi ei ole ensi silmäyksellä aivan edellisosan Jam Sessionsin veroinen. Ideana on yhä jakaa kappaleiden nuotit pelaajien kesken, jolloin yhteistyön pitäisi kaiken järjen mukaan tuottaa toisiinsa sulautuvaa rummutusta. Erona kuitenkin on, ettei konserteissa voi valita jammailusessioiden tavoin itse pelaajamäärää. Toisin sanoen kappaleita on aina takomassa neljä soittajaa, jolloin puuttuvat ihmispelaajat korvataan täydellisillä tekoälyillä. Koska peli jakaa nuotteja myös tietokonepelaajille, jää pienikokoisemmille rumpuryhmille vähemmän soittamista. Pienellä tutkailulla voi kuitenkin todeta puhdasverisen kaksinpelin vain siirtyneen Street Performancen Duet-otsikon taakse, joten käytännössä mikään ei ole muuttunut edellisosan moninpelirymistelystä.
Kovempi kuin Bumtsi Bum!
Uusi kappalevalikoima kattaa yli kolmekymmentä musiikkiraitaa, joiden esittämisestä vastaavat tälläkin kertaa alkuperäisartistien sijaan imitaattorilaulajat. Vaikka solistit eivät vedäkään vertoja aidoille musiikkitaivaan tähtösille, ajavat he asiansa ykkös-kongan tavoin tarpeeksi tyydyttävin tuloksin. Tarjonnan pääpaino on tällä kertaa melko tasatempoisilla rock- ja purkkapop-biiseillä, joiden valinnassa ei ehkäpä ole käytetty mielikuvitusta yhtä laajalti kuin viime kerralla. Sovituksien joukossa on Pinkin ja Britney Spearsin kaltaisten artistien kappaleita vetoamassa nuorempaan musiikkiyleisöön, mutta valikoima kaipaisi enemmän bongo-rumpujen vaatimaa potkua. Kevytrockin sijaan olisi ollut huikeampaa nostaa tunnelma kattoon vaikkapa AC/DC:n T.N.T:n kaltaisen paukuttelun tahdissa, mutta ehkäpä Donkey Konga 3:ssa sitten?
Omakohtaisesti ensimmäisen Donkey Kongan musiikkivalikoiman parhaimmistoon kuuluvat nopeatempoiset, rytmikkäät sekä ehkäpä hieman huumorimielellä mukaan otetut musiikkiraidat eivät ole tällä kertaa haukanneet kovinkaan isoa palaa itselleen. Harmi, sillä La Cucarachan ja La Bamban kaltaisiin lattarisäveliin viidakkorumpujen jylinä istuu vaivatta, kun taas William Tell Overtunen ja Havanaisen parissa on helppo esittää mahtailevilla eleillä höystetty rummutusspektaakkeli. Hulppeat musisointifiilikset ovat irronneet myös Jungle Boogie- ja Don't let me be misunderstood -kappaleilla, joiden perusteella valitsijamiehet ovat Quentin Tarantinonsa katsoneet. Oma hauska genrensä on tälläkin kertaa pelimusiikki, jota edustaa muun muassa F-Zeron nopeaa havaintokykyä vaativa Mute City Theme sekä Super Mario Bros. 3:n luuytimiin iskostunut tunnuskappale. Vain Ihmemies MacGyverin ja Matlockin kaltaisten klassikkosarjojen teemasävelmät puuttuvat.
Istuupa tuore soittolista omaan musiikkimakuun tai ei, Donkey Konga 2 on ehdottomasti harkinnan arvoinen jatko-osa lisärummutusta janoaville. Sen parissa riittää mekastusta niin yksin kuin kavereiden kanssa, eikä hauskanpito lopu tällä kertaa välttämättä vielä silloinkaan, kun jokaisen kappaleen nuotit vilistävät ulkomuistissa etu- ja takaperin. Siitä pitää huolen Beat-Mix Mode, joka sekoittaa nuottipakkaa joka pelikerralla. Mikäli ensimmäisen Kongan musiikkivarasto tuntuu omalla kohdalla kuitenkin riittävän, Donkey Konga 2 ei tarjoa sinulle juuri mitään. Toki tuotos on pelillisesti ja ulkoisesti edeltäjäänsä hitusen hiotumpi kokonaisuus, mutta loppumetreillä kyse on silti samasta pelistä eri musiikkiraidoilla.
