Hulppean traaginen Lemony Snicket -leffa kärkkyi paria Oscariakin helmikuussa. Heti elokuvan vanavedessä luimisteli markkinoille peli, joka peittoaa monien lastenleffojen lisenssirämpytykset mennen tullen. Hienonnäköinen lasten ja nuorten seikkailu vetää napakammin yhtenäistä linjaa vaikeustasossaan kuin vaikkapa höttöinen Shark Tale, joka välillä rökitti pelaajaa rankoilla tanssiosioilla. Levitoivat loaferit jalkaan ja menoksi: tämä on nättiä, hauskaa ja ihan kamalaa.
Me ei pelätä kreivejä
Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Events tarjoaa synkeää hupia ja sopivasti haastetta taaperoille ja muille aloittelijoille. Varmasti se viihdyttää myös pitkän linjan pelaajia, vaikka ohjainta ei tarvitsekaan hakata henkihieverissä. Pelin keveyttä tuntuu tosin rikkovan pari kumman kinkkistä tähtää-ja-ammu -tehtävää. On vaikea uskoa, että perheen pienimmät jaksaisivat keskittyä irvistelemään minuuttitolkulla yliherkän tähtäimen kanssa - vaikka se sitten kuuluisikin pyssyyn, joka ampuu piparminttukarkkeja. Kun pahat sedät pommittavat mädillä kaloilla ja muulla ruokatavaralla, terveyspalkki loppuu äkkiä, ja homma täytyy aloittaa alusta uudelleen ja uudelleen.
Peli ei esittele huimia innovaatioita pelattavuutensa kannalta. Se kuitenkin yhdistelee erilaisia elementtejä ja pysyy näin mielenkiintoisena alusta loppuun. Mukana on tasohyppelyä, tappelua ja tarkka-ammuntaa. Lisäksi sekaan on heitetty hieman muistipeliä höystettynä musiikilla, jonkin verran kellon kanssa kilpailua ja pikkuisen puzzletusta.
Tehtävien peruskaava menee jokseenkin näin: Baudelairen lasten Violetin, Klausin ja Sonnyn on hankittava muutamia tavaroita. Mutta voi, niiden saamiselle ilmenee kuitenkin jonkinlainen este. Esteen voittamiseksi on Violetin keksittävä ihmeellinen vempain, jota varten on kerättävä taas lisää tavaroita. Matkaa jarruttavat Olof-kreivin keljun näyttelijäseurueen lisäksi vaikkapa ongelmajäteviemärit ja karkailevat käärmeet.
Keksintöjen valmistaminen itse on ideana hauska, mutta käytännössä se on latistettu pöhköksi nuolinäppäinten paineluksi. En aivan päässyt perille, oliko sen tarkoitus olla jonkinlaista pulmanratkontaa. Tehtävät kun ratkesivat poikkeuksetta alle viidessä sekunnissa, vaikka ruutua ei edes katsoisi. Sääli, sillä ajatuksesta olisi varmasti saanut kehitettyä ratkiriemukkaita pähkinöitä.
Uusia värkkejä on kuitenkin aina mukava saada käyttöön. Ei siksi, että niiden toiminnot olisivat kovinkaan ihmeellisiä verrattuna vaikkapa Ratchet & Clankin laitteisiin, mutta onhan se aina hauskaa saada kättä pitempää. Ja tuntuuhan se miehekkäältä tietää, että tämä pyssypä onkin rakennettu lattiaharjasta, kahvipurkista ja nyrkkeilyhanskasta.
Rökitetään yhdessä
Pelissä pääsee seikkailemaan kaikilla kolmesta orvosta, joskin työnjako on useimmiten ennalta määrätty. Isommat sisarukset Violet ja Klaus itse asiassa toimittelevat kovin samankaltaisia hyppely- ja ammuskelutehtäviä. Sen sijaan Sonnylla, joka on vielä siinä iässä, kun lauseet ovat yksitavuisia ja kaikki eteen tuleva purraan palasiksi, on vain yksi vastuualue. Hänen osakseen jäävät kaksiulotteiset, usein nakertelua sisältävät tasoloikat, yksi pelin vaativimmista - ja hauskimmista - osuuksista.
Välillä yhden tehtävän suorittamiseen tarvitaan kaikkia kolmea Baudelairea. Silloin pääsee tarkastelemaan hauskaa toimintasuunnitelmaa, jonka on tarkoitus auttaa muistamaan kenen piti tehdä mitä ja missä järjestyksessä. Näin peliin on saatu elokuvan ja alkuperäisteoksen tunnelmaa siitä, kuinka lapsikolmikko pärjää synkkien aikojen keskelläkin toimimalla yhdessä. On sääli, että Klausille alun perin kuuluvaa erityislahjakkuutta, ylivoimaista kirjaviisautta, ei ole ujutettu peliin ollenkaan.
Surkeita sattumuksia saatellaan välianimaatioiden sijaan mustavalkoisilla kuvasarjoilla ja Lemony Snicketin kertojanäänellä, joka myös heittelee ivallisia kommentteja pelaajan epäonnistumisista kesken pelin. Tim Curryn synkeä kerronta on oivallista. Myös Jim Carrey ja muut ääninäyttelijät tekevät työnsä nuhteettomasti. Pelin yleisilme harmaine maisemineen ja vanhoine kartanoineen on kutkuttavan myrtsi ja uhkaava. Aurinko paistaa vain pythoneita halailevan Monty-sedän puutarhassa. Peli näyttää hienon jännittävältä, mutta turvallisen disneymäisellä tavalla. Taulut nököttävät mahtipontisina seinillä ja siellä täällä on hassuja ja hyvin tehtyjä yksityiskohtia. Tunnelmalliset musiikit tukevat taustoja mainiosti.
Onnettomuus onnessa
Peli ei kestä järin kauaa, eikä seikkailua jaksa uudelleenkaan koluta. Läpipeluun jälkeen avautuu kartta, josta pääsee tutkailemaan vanhoja mestoja vapaavalintaisessa järjestyksessä ja keräilemään bonuksiin tarvittavia palapelinpalasia. Tämä kelpaa itsessään ajanvietteeksi. Hyvä mieli tulee myös siitä, että herttaiset pelintekijät ymmärtävät lopuksi kiittää pelaajaa kauniisti.
Lisenssipelin on ymmärrettävästi jossain määrin noudatettava elokuvaa, ja elokuva puolestaan noudatti jossain määrin alkuperäisteosta. Salanimen suojissa pysyttelevä Lemony Snicket on kirjoittanut Surkeiden sattumusten sarjaansa useamman opuksen, joista leffa ja peli kattavat vasta ensimmäiset kolme. Luultavasti voimme odottaa jatkoa molempiin.
Siinä, missä elokuva sai tyydyttävän lopun, jättää peli vähän onton olon. Lopputappelu ei tunnu lopputappelulta. Niin inhanvaikea kuin se onkin, saavutuksen tunne jää puuttumaan. Ärsyttävää Olof-enoa olisi ollut kiva päästä rökittämään ihan henkilökohtaisesti lähietäisyydeltä. Ehkä sitten ensi kerralla.
