Nimittäin Asymmetric-studion Shadows Over Loathing, joka läppäisee pelaajansa naamalle aimo annoksen yliluonnollista, huumoria ja tikku-ukkoja. Sekä mahdollisuuden nimetä päähahmo oman mielen mukaan, joten tällä kertaa pelissä (sekä tässä arviossa) kohdataan sankari nimeltään Puukko-Arska Cumberbatch.
Hieno nimi, eikö totta? Sopii tämän seikkailun maailmaan kuin viikset tikku-ukolle.
Puukko-Arska on kingi, tai vähintään juustovelho
Shadows Over Loathing on oma itsenäinen jatko-osansa vuonna 2017 julkaistulle villin lännen seikkailu West of Loathingille. Ensimmäinen osa oli kuin yhdistelmä Falloutia, Final Fantasy -traditioita ja koululaisvitsikirjaa. Jatko-osa jatkaa samantapaisella tiellä, joskin tällä kertaa villin lännen maisemien sijasta suunnataan 1920-luvun kaupunkien ja kylien sykkeeseen, noin muun muassa.
Kuten edeltäjässään, on myös uutukaisessa varsin omanlaisensa mustavalkoinen ulkoasu. Maailmaa asuttavat hahmot ovat puolestaan tikku-ukkoja tai muuten erikoisen näköisiä tuttavuuksia. Ja vitsejä, etenkin puujalkavitsejä, viljellään jatkuvalla syötöllä. Jo uutukaisen prologi saa tyrskähtelemään ääneen.
Vaikka ulosanti on noin periaatteessa kovin yksinkertainen, on siinä syvyyttä ja luonnetta vaikka muille jakaa. Tämä tulee ilmi jo tunnelmallisista ensihetkistä, kun pelaajan ohjaama hahmo palloilee sateisen ja synkän valtatien varrella.
Genreltään Shadows Over Loathing on yhdistelmä seikkailua ja roolipeliä. Pelin maailmassa palloillaan ristiin ja rastiin vihollisia mätkien, kohdattavia hahmoja jututtaen, ongelmia ratkoen ja kokemuspisteitä haalien. Ja ne taistelut, mikäli niitä ei kytke kokonaan pois päältä, hoidetaan roolipelimäisen vuoropohjaisesti. Kuulostaa perinteisen RPG-eepoksen tyyliseltä, mutta kaikki tämän ympärille luotu onkin sitten epätavanomaisempaa.
Esimerkkinä tästä toimivat muun muassa hahmoluokat, jollaisen pääsee nimikkeen alussa hahmon nimen ja naamataulun ohella valikoimaan. Luokkia on tarjottimella kolme kappaletta: Pig Skinner, Cheese Wizard ja Jazz Agent. Ei siis ihan perinteistä maagia, soturia ja näin päin pois. Jokainen näistä kolmesta keskittyy yhteen eri asetyyliin sekä hahmoattribuuttiin.
Juustovelho, kuten vaikkapa itse Puukko-Arska Cumberbatch, esimerkiksi taitaa taikahyökkäykset ja keskittyy Mysticality-nimen saaneeseen ominaisuuteen. Päähahmolla on tämän mystisyyden lisäksi muita pöhköjä attribuutteja tarmosta löyhkäpanssarointiin. Höpöä, mutta tämä sopii tähän kokonaisuuteen kuin knalli tikku-ukolle.
Peli hämähäkkejä vihaaville sekä niitä rakastaville
Nimikkeen tarina vie päähahmomme Puukko-Arskan etsimään kadonnutta setäänsä. Tukikohtana toimii antiikkiliike, jonka oikeaa "liiketoimintaa" on metsästää kirottuja esineitä ympäri maita ja mantuja. Yhtä näitä etsiessä setämies onkin kadonnut, joten sankarihahmomme ottaa tehtäväkseen etsiä näitä pahan ilman värkkejä. Josko jokin niistä johtaisi kadonneen jäljille?
Päätarina ei ole hulppean mielenkiintoinen, vaan se tuntuu vain jonkin sortin kulissilta tutkia useammalle eri kartalle sijoittuvia lokaatioita. Kartalle ripotelluissa kiintopisteissä vastaan tulee monen monta sivuhahmoa omine tarpeineen ja kaipauksineen, jotka useimmiten tarkoittavat pelaajalle jonkin sortin sivutehtävää. Homman nimenä voi olla vaikkapa majakan tyhjentäminen tulvavedestä, maitomiehen hatun pesemistä, tarvittavien esineiden etsimistä ja ties sun mitä muuta.
Tekeminen vaihtelee laidasta laitaan, ruokasotavalmentajana toimimisesta vihollisleirien tuhoamiseen, hauskasta haljuun. Myös ongelmanratkonta tulee tutuksi monessa kohti, kiitos vaihtelevien aivopähkinöiden.
Eteneminen vaatii usein taistelemista, mutta monet tilanteet pystyy tavalla tai toisella ohittamaan ilman mätkimistä. Viholliset voi koettaa muun muassa kykyjen salliessa hypnotisoida, lahjoa tai vaikkapa tuhota jollain muulla erikoisemmalla tavalla. Tämä on hauska ratkaisu, sillä taistelu ei ole se Loathing-pelien ratkiriemukkain puoli.
Vaihtoehtoiset ratkaisut kaipaavat yleensä pelaajahahmon tiettyjen ominaisuuksien, kuten tarmon, lihasvoiman tai vaikka kummittelupanssaroinnin tarpeeksi suurta lukemaa. Mikäli hahmo ei ole kehittynyt tarpeeksi tarvittavien attribuuttien osalta, ei hätä ole tämän näköinen. Suurin osa matkan varrella kerättävistä varusteista nimittäin kasvattaa näitä lukemia suuntaan tai toiseen. Esimerkiksi fedora-hatun pitäminen päässä nostattaa muskelitaitoa yhdellä. Koska totta kai. Lisäksi erilaisia ruokia ja juomia nauttimalla lukemia saa kasvatettua hetkellisesti.
Nokkeluus murenee hieman siinä kohti, kun edessä olevan ongelman takia pitää alkaa vaihtelemaan hahmon housuja, sormusta ja muita vetimiä sekä nauttimaan tiettyä hedelmäsäilykettä tarvittavan muskelimäärän saavuttamiseksi. Tähän kannattaa tottua, sillä näitä tilanteita tulee vastaan monet kerrat.
Taisteluista pitää vielä todeta se, että ne on pelin asetuksista mahdollista napata tyystin pois päältä. Tällöin kaikki taistoihin viittaavat valikkovaihtoehdot ovat harmaana, poissa pelaajan ulottuvilta. Asetukset ovat myös muuten tutkimisen arvoisia, sillä myös ne tarjoavat vitsikästä sisältöä. Seikkailuun on nimittäin mahdollista kytkeä päälle Arachnophobia-moodi, joka poistaa kaikki hämähäkit näkösältä, mutta sen vastapainona on tarjolla Arachnophilia-moodi, joka iskee näkösälle sitäkin enemmän hämähäkkejä. Aikamoista.
Vihan varjoja, tekstimuodossa
Tekeminen ei sitten Shadowsista lopu kovin hevillä. Pelkkään tarinaan keskittymällä pääsee lopputekstit huonoine loppuineen näkemään noin kymmeneen tuntiin. Enemmällä nuohoamisella ja kaikkien sivupuuhien vääntämisellä tuon aikamäärän saa helposti tuplattua ja loppuratkaisun muovattua parempaan suuntaan. Seikkailulla on tosiaan useampi loppuratkaisu.
Kuten todettua, itse päätarina ei ole se tämän kokonaisuuden paras osuus. Kaiken maailman oheispuuha tarinoineen kaikkineen on mielekkäämpää kuin Puukko-Arskan setämiehen etsiminen. Jonkin sortin taisteluväsymys tekemisessä iskee matkan varrella noin muutenkin, sillä loppupuolelle mahtuu muutamat haljummat puuhat sekä myös huonommat aivopähkinät. Tähän mahtuu muun muassa yhden kirotun esineen manaamisprosessi, joka on luultavasti yksi huonoimmin luoduista puzzleista, joita olen viime vuosina kokenut.
Iso osa nimikkeen hupikertoimesta tulee vitseistä, joita piisaa todella paljon. Olipa kyseessä sitten esineen nostaminen maasta tai uuden tuttavuuden kanssa asiointi, niin jonkin sortin pöhköilyä on luettavana. Ja tosiaan, lukemista piisaa sitten huomattavan paljon. Mikäli tekstin suuri määrä aiheuttaa happohyökkäyksen, niin Shadows ei ehkä ole juuri itseä varten. Huumorin taso vaihtelee, mutta osa osuu maaliinsa niin hyvin, että juttuja silmäillessä tulee hörähdeltyä ääneen. Puujalkahuumorin ystävät ovat varmasti kuin kotonaan.
Myönnän kuitenkin itse, että loppumatkasta en jaksanut joka ikistä teksti-ikkunaa lukea sen tarkemmin. Silmäilin lähinnä ilmoitusten alimmat rivit, jotta näin minkä sortin esine nyt tuli noukittua liejukasasta tai mikä uusi sijainti lisättiin karttaan. Peli oli omaan makuuni hitusen liian pitkä, kun miettii miten paljon varusteiden kanssa kikkailua ja taistelua oli tarjolla. Jälkimmäiseen on onneksi tarjolla se taisteluttoman moodin vaihtoehto.
Musiikkia on kitsaanlaisesti. Sitä kuullaan kyllä kosolti, mutta valikoimaa ei ole paljoa. Onneksi rallit eivät ole hassumpia, etenkin suomaastossa kuultava banjolla maustettu jyrinä saa ihokarvat nousemaan pystyyn synkkiin maisemiin yhdistettynä. Mutta valikoimaa saisi olla enemmän.
Ulkoisesti Shadows Over Loathing on, kuten todettua, varsin oivaa katsottavaa. Ruudunpäivitys nykii muutamissa kohdin, mutta suuremmalti osin sekään ei aiheuta nokan koputtamista.
Tämä peli on yksi vitsi, tai aika monta itse asiassa
Shadows Over Loathing mainio peli. Se on hupaisa, yksinkertaisella tavalla miellyttävän näköinen ja siinä piisaa puuhaa pidemmäksikin aikaa.
Se on vahva kolmen ja puolen tähden kokemus. Plussapuolia piisaa, mutta niillä hopeareunuksilla on myös pilvensä. Tässä tapauksessa olisin pyöristämässä arvosanan alaspäin kolmeen, mutta arvosana voisi aivan yhtä hyvin olla neljä.
Nimike kannattaa ottaa tutkalle, jos West of Loathing miellytti. Tai jos nauttii puujalkavitseistä. Tai jos haluaa kokea jotain erilaista. Tai jos halajaa nimetä hahmonsa yhtä hyvin/huonosti/tyhmästi/höpösti kuin minä. Tokkopa silti Puukko-Arska Cumberbatchia parempaa nimeä kukaan keksii ikinä koskaan missään.
