Far Cry 2

Matkusta ja tapa mielenkiintoisia ihmisiä

Räiskintäpeli Far Cry 2 alkaa ensimmäisen Half-Lifen tapaan maisemakierroksella. Palkkamurhaaja matkaa taksissa hotellille sisällissodan partaalla olevan nimettömän afrikkalaisen maan läpi. Tarkoituksena olisi murhata The Jackal, kriisin molempia puolia varustanut asekauppias. Malaria kuitenkin yllättää maksullisen miehemme, ja sakaalikin pääsee selville epäedullisista aikeista. Mönkään meni, mutta eipä anneta periksi vielä. Muutaman paikallisen avulla päästään diilerin metsästyksen makuun, ja sehän käy tekemällä tehtäviä sissiliittoumille. Tahtoo sanoa, että tapetaan paljon ihmisiä tällä vieraalla, vapaakulkuisella maalla.

Alun meininki miellyttänee ykkösosan mutanttijuonta vieroksuneita, eikä onneksi missään vaiheessa eksytä mystiikan puolelle. Toiminnasta kaikkoaa silti nopeasti mielekkyys, sillä yksinomaan kovin yksitoikkoisia tehtäviä tekemällä pitäisi päästä sakaalimiehen lähettyville. Hommia voi toki maustaa näennäisesti omien valintojen mukaan: periaatteessa saa valita kenelle työtä tekee, tarjolla on usein vaihtoehtoisia kulkureittejä ja suoritus eroaa hieman päivisin tai öisin. Tehtävät ja tehtävänannot ovat kuitenkin jatkuvasti niin samankaltaisia, että eri koitoksia on vaikea erottaa toisistaan. Eikä peli oikeastaan edes vaikeudu loppua kohden: kuolo korjaa huolimattoman koska tahansa. Lisäksi ainoaa vaihtelua tuntuvat tarjoavan uudet hökkelikompleksit tapahtumapaikkoina. Näin ollen mikään lukuisista haasteista ei viihdyttäisi allekirjoittanutta enää toista suorituskertaa.

Tehtävää sentään riittää kiitettävästi. Afrikassa kaikki ensin normaaleilta vaikuttavat ihmiset baarimikkoa, asekauppiasta ja pappia myöten haluavat saada lähimmäisensä hengiltä. Tai he tahtovat pelaajan tekevän jotain sellaista, jonka seurauksena suurelta joukolta lähimmäisiä lähtee henki. Keikkaa on vaikea vältellä, mutta lopputulosta ajatellen suurin osa sivutehtävistä on lopen turhaa täytettä. Far Cry 2 päättyy avoimen maailman peleille epätavallisesti, ja krediittien jälkeen pelaaja löytää itsensä alkuvalikkoa tuijottamasta.

Onneksi pääasia eli räiskintä on varsin kelvollista. Taistelun tempoa rajoittaa päähahmon haavoittuvuus ja lonkalta ampuessa epätarkkuus, joten suin päin säntääminen tulee harvoin kuuloon. Kuulaa lennätetään silti kiitettävästi ja kaiken maailman pommit räjähtäviä tynnyreitä unohtamatta luovat tilanteista monesti montaasin arvoisia kuolonkekkereitä. Mukana on myös oivia detaljeja intensiteettiä lisäämään. Likaiset aseet jumiutuvat ja saattavat hajota lopullisesti niin pelaajan kuin vihulaistenkin käsissä. Haavoittumiseenkaan ei aina energiaruiskun piikittäminen auta, vaan tietyn kipurajan ylittyessä paraneminen vaatii rauhassa paikkaamista tai raajojen sijoilleen vääntämistä. Näinkin pienillä yksityiskohdilla taistelut on saatu erottumaan edukseen.

Afrikka on paska maa

Kaikkihan tietävät, ettei afrikkalainen infrastruktuuri ole järin kehuttavalla tasolla. Sama pätee Far Cry 2:n kehitysmaahan. Koska pelissä ei ole käytössä kuin muutama hajautettu julkisen liikenteen reitti, pelaaja saa, korjaan, joutuu päristelemään pitkin kärryteitä kyllästymiseen asti. Aivan aluksi tämä ei haittaa. Päiväsaikaan Afrikan aurinko suorastaan hyväilee pelaajan ajokkia ja välillä maisemat muistuttavat vehreydessään sellaista ihmisen pilaamatonta paratiisia, jonne Madventuresin Riku ja Tunna voisivat travellata jaksoa kuvaamaan. Eikä autolla matkustaminen ole hassummin toteutettu, vaikka fysiikan lakeja välillä poljetaankin. Jos kärry leviää tielle, kuten valitettavan usein käy, taskusta löytyy kaikkiin maan autoihin sopiva räikkä, jolla koslan saa jälleen kehräämään. Lisäksi, kun tulee mutkia matkaan – eli vastaan vihollisia, joilla on mutkia matkassa – jeepin konekivääritorniin pääsee kätevästi sujahdettua nappia painamalla. Ja sitten vain nappi pohjaan: sarjaa.

Pian väistämättä huomaa, kuinka tehtäväkohteet harppovat alituiseen kilometrikaupalla eri suuntiin, mikä aiheuttaa jatkuvaa ravaamista. Tilannetta eivät suinkaan helpota matkantekoa katkovat miehitetyt tiesulut, jotka täyttyvät vihulaisista aina seuraavalle läpiajokerralle. Grand Theft Auto IV:n kohdalla oltiin sentään tajuttu, ettei pelaaja välttämättä tahdo ajaa jokaista vaadittua kilometriä itse. Helpotuksena matkat pystyi taittamaan taksilla, joka vei inhimilliselle kävelyetäisyydelle tavoitteesta. Far Cry 2:n "pikamatkustamisessa" täytyy navigoida ensin bussiasemalle, josta lataustauon kautta kuljetaan toiselle terminaalille, josta matkaa jatketaan jälleen autolla. Mitähän sille aloituskohtauksen taksikuskille tapahtui?

Epäystävällisyyttä tositarkoituksella

Far Cryn Afrikkaa ei tulla muistamaan hyvistä autoteistä muttei myöskään ystävällisistä ihmisistä. Mailla ja mannuilla liikkuessa pitää muistaa, että jokainen vastaantuleva ihminen on vihollinen. Jokainen. Ainoat ihmiset, jotka eivät aio tulittaa pelaajaa kohti, tapaa vain sisätiloissa. Näiden rakennusten ovien takana on estetty aseiden käyttö.

Äskeinen huomioiden kenties kummallisesti pelistä löytyy Buddy-systeemi. Tehtävien ohessa pelastetaan jokunen palkkasoturikollega, jotka sitten vannovat ystävyyttään pelaajalle. Buddyt eivät kuitenkaan ole varsinaisia aseveljiä vaan pikemminkin avuttomia lääkintämiehiä. Jos on aiemmin pyytänyt toveriaan olemaan varpaillaan, niin pahasti haavoittuessa hän saattaa tulla evakuoimaan päähahmon sen sijaan, että tämän täytyisi kuolla ja pelaajan ladata edellinen tallennus. He myös tarjoavat lääkkeen tai lievityksen yksitoikkoisiin koitoksiin ehdottamalla vaihtoehtoisia suoritustapoja. Muutoin kamuista ei juuri iloa irtoa, eikä ainakaan siipimiehiä tehtäviin. Silloin harvoin kun tovereita näkee taistelussa, he ovat hätää kärsimässä vaatien pelaajaa tuhlaamaan joko lääkintätarvikkeita tai luotia synkkää armonlaukausta varten.

Ihmisystäviä varten on verkkomoninpeli. Kyhäelmä melko perinteisine pelitiloineen ei ole täysin toivoton, vaikka mitään Call of Duty 4:n veroista elämystä on turha odottaa. Far Cry 2:n kankeahko pelattavuus ei vain taivu järin sulavasti ihmisten välisiin mittelyihin. Lisäksi pienet pelaajamäärät yhdistettynä isonlaisiin kenttiin harvoin summaavat muuta kuin tylsiä kokemuksia. Sijoitukseen vaikuttavissa matseissa tapaa eniten porukkaa, mutta juuri Call of Duty -sarjan valtakaudella (tai Killzone 2 Betan aikaan) moisesta ei ole haastajaksi ajanvietteenä.

Ilahduttavasti ja nykyään valitettavan harvinaislaatuisesti mappien tasoon voi jokainen vaikuttaa laatimalla kattavalla editorilla omansa. Kanssapelaajat pystyvät pisteyttämään ja lataamaan pelattavaksi näitä tuotoksia.

Yön musta

Osittain kilpailun puutteesta johtuen Far Cry 2 on tämän hetken graafista kärkikastia PS3-räiskinnöissä. Kunhan aurinko edes pilkottaa, niin jokainen pysäytyskuva voisi olla maisema postikortista. Joissakin sisätiloissa, synkällä säällä ja yöllä näkymät ovat puolestaan silmille karumpia. Juonen kannalta tärkeät hahmot on piirretty melko uskottavannäköisiksi, eikä vastapuolen rivivitosillakaan ole ulkoisesti hävettävää. Hehkutettu tuliefekti loimuaa kieltämättä kohtuullisen näyttävästi. Liekin ulkonäköä tärkeämpää on kuitenkin se, että palot leviävät ja sytyttävät tietynlaisia rakennuksia roihuamaan. Isommat roihut ja eritoten räjähdykset ovat julmetun komeaa katsottavaa. Muutoin pleikkariversio kärsii pienistä hidasteluongelmista, ja piirtoetäisyys tuppaa paljastamaan välillä turhan silmäänpistävästi maastonkappaleita näkyviin.

Äänimaailma on juuri niin laadukasta kuin ison budjetin uuden sukupolven räiskintäpeliltä sopii odottaa. Karismaattisen ja kliseisen välillä vaihteleva ääninäyttely ajaa asiansa. Sapiskaa ansaitsevat ainoastaan ajoittain katoavat aseiden äänet.

Far Cry 2:lla on hyvät hetkensä ja puolensa, mutta ei mene kuin puolikas hetkinen, kun huomaa sen olevan todella tavanomainen räiskintäpeli. Tarinatila toistaa itseään kuin Radio NRJ:n soittolista, eikä tästä moninpeliksikään ole. Pleikkarilla on toki huonompiakin ammuskeluja valittavana, mutta uusi Far Cry on vain "ihan kiva". Jos silti talven oikeasti kovat julkaisut on jo koluttu, mutta liipaisinsormi vielä syyhyää, ei tämän valitessa mene metsään kuin virtuaalisesti.