Saints Row 2

Videopeliharrastuksen pikku hupeihin kuuluu kukkahattutätien reaktioille naureskelu, kun Manhuntit ja Grand Theft Autot esitellään yleisölle. Tätien ammattitaidottomuudesta kuitenkin kertoo jotain se, että siinä missä Mass Effectin kammottavaa pornokohtausta paheksuttiin oikein TV:n keskusteluohjelmissa asti, on huomattavasti huolettomammin väkivaltaan, huumeidenkäyttöön ja jopa kiroilemiseen suhtautuva Saints Row 2 mennyt ohi suuren yleisön tutkan.

Olen ollut täällä ennenkin

Volitionin parin vuoden takainen ensimmäinen Saints Row oli kursailematon kopio sitä vielä vanhemmasta Grand Theft Auto: San Andreasista. Mustien jenginuorten kaupunginvalloituksesta kertova hupailu oli jonkinmoinen menestys, ja moni pelaaja oli valmis nostamaan sen esikuvansa yläpuolelle. Hetken aikaa keskustelupalstoilla kiertänyt huhu Saints Row'n kääntymisestä myös PS3:lle tyrmäytyi, mutta jatko-osa sentään julkaistiin molemmille alustoille.

Xbox 360:tä omistamattomalle Saints Row'n Stilwaterin historia on ennestään tuntematon, mistä syystä pelin alku – ja aika pitkälti suuri osa jatkostakin – voi tuntua hiukan arvoitukselliselta. Viittauksia ensimmäiseen peliin tuntuu olevan paljon, mistä johtuen jonkinlainen "aikaisemmin tapahtunut" -osuus olisi ollut tervetullut ilmestys esimerkiksi seitsemän minuuttia kestävän pakollisen asennuksen aikana. Toisaalta Saints Row 2 ei ole turhan monimutkaisella juonella pilattu, joten edellistä osaa tuntematonkin saa pelistä irti sen, mitä siitä on irti saatavissa.

Tarina alkaa vankilan sairasosastolta, jolla päähenkilö on majaillut edellisen pelin räjähtävän lopetuksen jälkeen. Aivan ensimmäiseksi käydään läpi piinallisen yksityiskohtainen hahmonluontiosio, jossa valitaan ulkonäön lisäksi myös puheääni, kävelytyyli ja vastustajille esitettävät kuittailut. Sitten poimitaan matkaan teräviä ja painavia esineitä ja hankkiudutaan kauas kaltereista ja kivimuureista.

Pakomatkalla kohti koti-ghettoa käy selväksi, että Saints Row ei säästele tarpeetonta väkivaltaa, sen verran suuri kasa vartijoita, poliiseja ja viattomia sivullisia pannaan kylmäksi. Sama meno jatkuu, kun aletaan valloittaa tukikohtaa Kolmannen kadun pyhimyksille: säältä suojaa pidelleet pummit raivataan alta, jotta sankarimme seurueineen pääsee bilettämään.

Juoni mutkikas kuin viivoitin

Tarinan puolesta ei Saints Row 2 ole palkintoja kärkkymässä. Pyhimysten johtajan poissaollessa Stilwaterin ovat vallanneet kilpailevat jengit: japanilaistaustainen Ronin, voodoota harrastavat haitilaiset Samedin pojat ja Uuden-Seelannin maoreja muistuttava Veljeskunta. Mikään jengi ei kuitenkaan vedä häikäilemättömyydessään vertoja ison rahan motivoimille suuryrityksille, jollaisia edustaa jatkuvasti taustalla häämöttävä Ultor Corporation. Pyhimykset ovat joskus olleet hallitseva jengi, ja he haluavat palauttaa valta-asemansa, joten päähenkilön täytyy vain kääriä hihat ja alkaa palauttaa asioita raiteilleen.

Sotaa kolmea kilpailevaa jengiä vastaan käydään taistelu kerrallaan, ja järjestyksen päättää pelaaja. Jos Saints Row koostuisi pelkistä pääjuoneen liittyvistä tehtävistä, olisi peli läpäistävissä helposti alle kymmenessä tunnissa. Kokemuksen pitkittämiseksi Volition on keksinyt, että tehtävän aloittamiseksi täytyy ensin ansaita riittävästi kunnioitusta. Tämä onnistuu suorittamalla erilaisia pikkuaskareita, kuten osallistumalla häkkitappeluihin, esiintymällä poliisina Stilwaterin omassa versiossa Cops-sarjasta tai hajoittamalla paikkoja määrätyissä naapurustoissa. Arvostuksen lisäksi tehtävistä saa rahaa ja erilaisia bonuksia. Hupaisa esimerkki bonuksista on pikaruoasta saatava alennus, jonka ansaitsee ajelemalla ympäri kaupunkia viemärinpuhdistusautolla ja sotkemalla paikat säiliöstä löytyvällä sillä ihtellänsä.

Myös muunlaista pikkupuuhastelua on tarjolla ympäri kaupunkia. Siellä täällä voi sopiville paikoille sijoitettuihin seiniin maalailla oman jengin graffiteja ja houkuttelevat hyppyrit kutsuvat harrastamaan ilmalentoja. Aikaa voi myös tappaa keräilemällä kaupungille ripoteltuja CD-levyjä tai palkkamurhaajan hommia hoidellen. Tekeminen ei siis Stilwaterissa lopu kesken.

Seuraava dia

Köykäistä juonta ei ole Saints Row'ssa kompensoitu moitteettomalla teknisellä toteutuksella. Grafiikka ei ole erityisen näyttävää ja maisema piirtyy näkyviin usein häiritsevän hitaasti. Suurilla nopeuksilla kaahaillessa ruudunpäivitys kärsii pahasti. Edellisen konsolisukupolven Grand Theft Autoista tuttu auto-katoaa-kun-selkääsi-käännät-ilmiö elää ja voi paksusti. Hahmoanimointi on kyllä onnistunutta ja liplattava vesi näyttää hyvältä.

Äänipuolella asiat ovat paremmassa kunnossa. DTS-miksaus on onnistuneesti toteutettu, ja ääninäyttelijät on valittu hyvin. Rooleissa kuullaan muun muassa Lostista tuttu Daniel Dae Kim, Buffy vampyyrintappajassa nähty Eliza Dushku, Michael Dorn Star Trek The Next Generationista ja Kovan onnen kundin ihastuttavan ärsyttävä blondi Jaime Pressly. Radiokanavilla kuultava musiikkivalikoima vaihtelee metallista kasaripoppiin ja klassisesta hip-hoppiin.

Onnistumiseksi voidaan lukea lähes täydellinen lataustaukojen puuttuminen. Käynnistyksen jälkeen ei latausruutua joudu juuri katselemaan, vaan tilasta toiseen siirryttäessä, ja tehtäviä aloittaessa kaikki tapahtuu ilahduttavan nopeasti.

Tekoäly on vajavaista. Katuja tallaavat sivulliset eivät ymmärrä väistää kohti kiitävää autoa. Viholliset eivät hakeudu suojaan vaan räiskivät sieltä, missä sattuivat seisomaan pelaajan nähdessään. Omat kaverit ovat välillä hyödyksi mutta eivät osaa suorittaa monimutkaisempia tehtäviä kuten avata ovea tai kiertää eteen osunutta tynnyriä.

Hupia koko lippaallisella

Tehtävät Saints Row'ssa ovat vaihtelevia. Tukikohtia vallatessa saatetaan joutua yksinkertaisesti tappamaan kaikki paikallaolijat, joskus taas tuhotaan vähemmän eläväisiä kohteita. Välillä kiidetään erilaisissa kulkuvälineissä ja yritetään pitää takaa-ajajat kurissa, heti perään työnnetään kaveria sairaalanpedillä ja toisella kädellä täräytellään eteen sattuneita vihollisia hengiltä. Yksi tehtävä suoritetaan pahasti huojuvalla kuvalla sankarimme vahingossa vedettyä henkeen tajuntaan vaikuttavaa savua.

Ohjaus on toimivaa, etenkin ampuminen on toteutettu paremmin kuin GTA:ssa. Liiketunnistustakin on hyödynnetty veneiden, helikoptereiden ja lentokoneiden ohjaukseen. Veneet ohjautuvat mallikkaasti, helikopterit sen sijaan ovat suhteettoman kiikkeriä.

Vaikeustaso heittelee kohtuuttomasti. Suurin osa pelistä on naurettavan helppo, mutta yhtäkkiä raivo pääsee iskemään pintaan. Toisin kuin Grand Theft Autoissa, tehtäviä ei tarvitse suorittaa kerralla alusta loppuun, vaan niiden keskelle on sijoitettu tallennuspisteitä. Kuoleminen ei siis pakota aloittamaan kaikkea alusta, vaan yleensä takapakkia voi joutua ottamaan vain pari minuuttia. Ihan aina näin ei kuitenkaan ole, mikä antaa epäjohdonmukaisen kuvan pelin suunnittelusta.

Pohjimmiltaan Saints Row 2 on köykäisellä juonella yhteen nivottu kasa aivotonta kohellusta; mitään syvällistä kokemusta on turha lähteä hakemaan. Huumoria on jonkin verran, mutta yritys tehdä suurta draamaa on vaikea ottaa vakavasti, kun suurin osa pelistä ei ota vakavasti edes itseään. Volitionin olisikin kannattanut vetää homma loppuun asti överiksi; nyt koskettaviksi tarkoitetut juonenkäänteet jäävät hämmentäviksi ja irrallisiksi välähdyksiksi, jotka vain alleviivaavat kokonaisuuden törppöyttä.

Saints Row 2:sta varmaankin nauttii, jos ei hae suuria tunteita tai mitään aivotoimintaa stimuloivaa. Edellytyksenä on kuitenkin, että ei ajattele liikaa pelin moraalittomuutta ja piittaamattomuutta, sillä nimenomaan piittaamaton Saints Row on. Pitkähkön videopeliharrastukseni aikana tämä oli ensimmäinen kerta, kun väkivalta kävi suorastaan ärsyttämään. Pelin taustalla piilevän ajatusmaailman voi hyvin kiteyttää päähenkilön lausumaan repliikkiin: "This is our city. We do whatever the fuck we want to."