Kaislikossa rytisee
Perinteikkäiden FPS-pelien siirtäminen Wiin liikkeentunnistuksen varaan tuntuu olevan helpommin sanottu kuin tehty. Kuten Ubisoftin astetta korkeaprofiilisempi toimintarymistely Red Steel, myös miehisellä ramboilulla ympätty Far Cry Vengeance osoittaa orastavaa potentiaalia genren mahdollisuuksista Nintendon alustalla.
Xboxin kohtalaiseen Far Cry Instincts: Evolutioniin perustuvassa Vengeancessa elämä tuntuu virnuilevan ironisesti Jack Carverin toiveille rauhallisesta elämästä. Paratiisisaaren anneista täysin siemauksin nauttiva Jack tapaa heti pelin alussa kauniin Kaden, jonka kapinallissuhteiden takia mies joutuu korviaan myöten vaikeuksiin. Eläimelliset saalistajantaidot tulevat toden teolla tarpeeseen, kun lopulta miehen perässä ovat paikallisen virkavallan lisäksi petolliset kapinallisjoukot. Kuten arvata saattaa, saaliista tulee saalistaja, eikä kukaan ole turvassa Jackin lähtiessä viidakon ytimeen sotimaan eläimellistä sotaansa.
Puolitarkkaa saalistamista
Far Cry Vengeance on enemmänkin puhdasta räiskejuhlaa kuin puskien suojassa kyykkimistä, joten aivot voi heittää schwarzeneggermaisesti narikkaan. Herkän liipaisinsormen omistajana on kuitenkin todettava, että suoraviivaisuudestaan huolimatta peli ei vakuuta toivotulla tavalla. Jackin ohjaaminen on pienen totuttelunkin jälkeen melkoisen kankeaa, vaikka omat kädet olisivat entuudestaan karaistuneet Wiimoten saloihin. Tähtäys toki onnistuu mallikkaasti ja vihollisten niputtaminen on hauskaa, kunhan liikutaan suoraan eteenpäin. Kuvakulman voi jopa lukita paikoilleen, ettei kamera heilahtelisi tähtäinkursorin mukana. Nopeita käännöksiä vaativat tilanteet ovat sen sijaan asia erikseen.
Kursorin lipsahtaessa kuvaruudun ulkopuolelle tähtäys jämähtää paikoilleen ruudun reunaan ja Jackin kääntäminen tyssää siihen. Koska ohjaimen herkkyyttä voi hienosäätää, ongelmatapaukset onneksi pienenevät, mutta niistä ei päästä täysin eroon. On vain tehtävä rauhallisia liikkeitä ja tähdättävä ohjaimella koko ajan ruutua, mikä lyijyn laulaessa ei aina muistu mieleen. Eipä Red Steelin vastaaviin tilanteisiin sovellettu pyörivä ballerina -ratkaisu ole yhtään sen toimivampi, mutta Far Cryn töksähtelyä alleviivataan laiskalla ruudunpäivityksellä. Ehkä on vain ihan hyvä, ettei vihollisilla ole havaittavissa tekoälyn häivääkään. Paikoillaan seisovia, muutaman sentin etäisyydeltä ohi ampuvia kiusankappaleita ehtii tähtäillä rauhassa kummallisistakin asennoista.
Muutoin liikkeentunnistusteknologiaa on lähestytty suhteellisen hillitysti. Ohjainten heiluttelut jäävät etupäässä hyppimiseen, viidakkoveitsellä huitomiseen sekä tähtäyksen tarkentamiseen, joista jälkimmäisin olisi ollut viisainta siirtää varsinaisen näppäimen varaan. Koska tarkennus tapahtuu työntämällä kauko-ohjainta eteenpäin ja puukonviiltely heilauttamalla kauko-ohjainta poikittain, hätäisissä tilanteissa liikesensori sekoittaa liikkeet keskenään turhankin usein. Pärjätessään erityisen hyvin vihollisjahdissaan, Jackin alkukantaiset vaistot pääsevät vauhtiin. Tällöin voi muun muassa kohentaa miekkosen energiavajausta kääntelemällä nunchuck-ohjainta sivuttain.
Verikosto hyytyy lyhyeen
Edellisten Far Cry -pelien kohdalla on kuuleman mukaan pätenyt nyrkkisääntö, että vaikka itse peli on tavanomaista perusräiskettä, miehinen paukuttelu tapahtuu aina komeissa puitteissa. Tämän valossa on vain ihmeteltävä, kuinka Far Cry Vengeancen rakeisen alkuvideon jälkeen ruudulle pärähtävä ala-arvoinen grafiikkamoottori ja tahmainen ruudunpäivitys ovat päässeet läpi ranskalaispelitalon laaduntarkkailun. Vaikka pelimekaniikka ja hauskuus ovatkin Wiin pääpainotuksia, ei tämänkaltaisen pelin grafiikasta silti saisi tulla déjà vu -tunnetta Nintendo 64- ja GameCube-aikakausien vaihteen peleistä.
Horisontissa häämöttävät viidakkomaisemat pitävät yllä kohtalaisen grafiikan illuusiota, mutta eivät kestä lähempää tarkastelua muuttumatta suttuisiksi. Sääli sinänsä, sillä kenttärakenteet ovat sangen onnistuneita. Ainaisten putkijuoksukenttien seassa on laajoja vapaasti tutkittavia alueita, joissa tehtävätavoitteet on suoritettavissa halutussa järjestyksessä. Parhaimmissa tapauksissa lääniä on sen verran, että Jackin on hypättävä maasturin tai vaikkapa vesiskootterin ohjaksiin taittaakseen matkansa mukavasti. Vaikka kääntöpuolena on kenttien tyhjyys muissa kuin avainpaikoissa, on se toisaalta ymmärrettävääkin: pelatessa todella tuntee eksyneensä suureen viidakkoon.
Kuten Ubisoftin muut tähänastiset Wii-pelit, myös Far Cry Vengeance on harmillisen kiirehdityn oloinen tuotos. Keskinkertainen grafiikka, ruudunpäivitys sekä vihollistekoäly ovat jääneet sen verran kesken, ettei pelin massiivisella asearsenaalilla paukuttelusta voi nauttia täysin siemauksin. Moninpelimooditkin ovat jääneet taka-alalle Vengeancen mahdollistaessa vain kahden hengen väliset mittelöt. Mikäli vikoja uskaltaa katsoa läpi sormien, tarjoaa yksinpelikampanja kohtuullisen hauskaa perusräiskettä, joskin ei aivan yhtä viihdyttävässä paketissa kuin Red Steel. Toivon mukaan viimeistään Metroid Prime 3: Corruption näyttää muille pelitaloille mallia, miten genre saadaan toden teolla toimimaan Wiillä.
