Genji ei muistuta mitään niin paljon kuin Onimusha-sarjaa.
Täten ei varmaankaan tule yllätyksenä, että tapahtumat sijoittuvat
muinaiseen Japaniin, pääosassa ovat samurait ja lajityyppinä on
toiminnallinen rooli/seikkailupeli. Lukuisat yhtäläisyydet selittyvät
pitkälti sillä, että uudehkosta Game Republic -kehittäjätiimistä löytyy tuttua väkeä Capcomin
Onimushien takaa. Mikäs siinä, mielenkiintoisesta aiheesta saa ja
pitääkin työstää mahdollisimman monta peliä. Eikä plagiointi Genjin
suoranainen ongelmakohta olekaan - mihin tiikeri juovistaan loikkisi ja
sitä rataa. Japanin historiassahan riittää myyttejä ja mystiikkaa
ammennettavaksi vaikka tusinaan samanlaiseen peliin. Genjissä vain
aiheen käsittely tärvelee menoa, sillä se on merkittävästi heikompaa
kuin esikuvassaan.
Feodaali-Japanin Asterix & Obelix
Mittavan, noin viisiminuuttisen ja yllätyksettä Onimusha-tyyliin
massiivisen alkudemon aikana pelaajalle kerrotaan fantasia-Japanin
tilanne vuonna 1159. Demonisuuteen ja muuhun ilkeilyyn kallistunut
Heishi-klaani on hyvää vauhtia valloittamassa maaperää, minkä
sankarimme Yoshitsune aikoo estää. Vihollisen sotapäälliköt käyttävät
alistamiseen ja pahantekoon Amahagane-kiviä, jotka vahvistavat
kantajaansa maagisilla voimilla. Samaisia murikoita hyödyntämällä
pojankloppisamuraimme pyrkii päihittämään ilkimykset. Avuksi retkelle
liittyy kolossaalinen Benkei-soturimunkki, joka on neitimäisen
ninjasamurai-hybridimme täysi vastakohta.
Maailmanpelastus
on hommana miltei yhtä helposti tehty kuin sanottu. Sankaritoverimme
ravaavat noin kymmenellä kartalle sijoitellulla etapilla, suorittaen
yleensä vihollisten ja niiden johtajahahmojen teilaamista sekä keräten
Amahagane-kiviä. Käytännössä peli on jaettu kolmeen jaksoon, joiden
vaihdekohdissa juonenkulku ottaa aimo harppauksia ja ympäristöt
muuttuvat. Esimerkiksi alun idyllinen japanilainen kylä näyttää lopussa
kuin sen läpi olisi ajelehtinut laavavirta, mikä ei itse asiassa
hirveästi tapahtuneesta poikkeakaan. Muutama alue on vihollisista
vapaa, ja näissä pelaaja voi kysellä viisaammiltaan tapahtumista tai
ostaa aseita sekä tarvikkeita tulevia koitoksia varten. Toisissa
piireissä kontaktit hoidetaan miekansivalluksin ja nuijaniskuin.
Yoshitsunen ja Benkein tapauksessa dynaamisen duon yhteistyötoiminnasta
ollaan kaukana. Hahmot eivät taistele koskaan yhdessä, vaan molemmat
niittävät omilla suunnillaan. Yoshitsunella pelatessa ei koskaan näe
Benkeitä taistelemassa tai toisinpäin, mikä on kovin kumma ratkaisu.
Alussa pelaaja pakotetaan käyttämään molempia hahmoja vuorollaan, mutta
järkeä vaihtelusta saa hakea. Tasapuolisesta peluuttamisesta ei
palkita, päinvastoin hintana on karvas vaje hahmojen kokemustasoissa
lopussa. Toki peliin on sisällytetty vaikuttaviakin seikkoja, kuten
hahmojen kyky- ja vahvuuserot. Tiivistettynä Yoshitsune osaa hyppiä
korkeisiin paikkoihin, kun taas Benkei jaksaa siirtää tai rikkoa
raskaita esteitä. Joskus eroavaisuudetkin tosin unohdetaan: esimerkiksi
ninjasoturimme ei kykene hyppäämään kaatuneen puurungon yli, vaan
Benkein pitää hajottaa se tieltä. Tämä johtaa usein pelialueilla
ravaamiseen vuoronperään molemmilla hahmoilla, välillä tarinan
etenemisen ja toisinaan salaisuuksien löytämisen tähden.
Oudot vibat
Tarinassa kummastuttaa eniten päähahmojen merkityksettömyys.
Yoshitsunen motivaatio pelastaa maailma on kuin tuulesta temmattu,
samoin kuin viittaukset hahmon menneisyyteen. Peli perustuu
Genji-tarustoon, mutta alkuperäisteosta ei tässä esitetä kovin
mallikelpoisesti. Suora toiminta usein sivuuttaa käytyjen keskustelujen
merkityksellisyyden, sillä pelissä tietää aina minne mennä ja mitä
tehdä. Vain vihollisen kärsimillä tappioilla on merkitystä.
Pelatessa ei tylsyyden tunnetta pääse syntymään, kiitos perin
vauhdikkaasti etenevän juonen. Tosin haastetta Genji tarjoaa todella
epätasaisesti. Siinä missä tavallisesti selviää taisteluretkiltä
kerättävillä hyödykkeillä, vasta aivan lopun pomomittelyt pakottavat
lompakon tyhjentämiseen niin sepälle kuin kauppiaallekin.
Haasteellisuus nousee viimeisen kahden tunnin aikana huomattavasti,
mutta - parempien aseiden ja tavaroiden avustuksella - ei
läpäisemättömälle tasolle. Lisähaastetta kaipaavia palkitaan läpäisystä
kahdella uudella vaikeustasolla, kun alussa ei ole kuin yksi
valittavana.
Jottei aivan taruista poikettaisi, mainituilla
Amahagane-kivillä on suuri osa pelaamisessa. Ympäristössä näkymättömiä,
pieniä timanttimaisia paaseja löytyy tasaisesti pelimaailman kolkista.
Mikäli pelaajan lähistöllä leijuu amahaganeja, ohjain antaa tärisemällä
vihjeitä niiden sijainnista. Kivillä voi parannella molempien
hahmojensa taistelu- ja puolustuskykyjä sekä pidentää elinpalkkia.
Muita roolipelielementtejä pelaamisen tuovat kokemuspisteiden ja
aseiden, suojapanssareiden sekä taikakorujen kerääminen.
Pomovastuksilta saaduilla amahaganeilla pidennetään erityistä
kamui-palkkia. Kyseessä on jumalallinen voima, jota käyttämällä saa
taistelutilanteessa lisää suoritustehokkuutta. Kamui-tilassa käynnistyy
pieni reaktiopeli, jossa pelaajan täytyy ajoittaa napinpainallukset
prikulleen oikeaan. Onnistuessaan tällaisella kombolla on mahdollista
hoidella jopa kymmenpäinen vihollisjoukkio tai viedä valtaosa
pomovastuksen elinpalkista vain muutamassa sekunnissa. Helpotukseksi
toiminnot ovat bullet time -tyyliin hidastettuina, ja jos tämä ei riitä, hidastustasoja löytyy kaikkiaan kolme kappaletta.
Mitäänsanomattoman näyttävää
Genjin graafinen ilme on kaksiteräinen miekka. CGI-videosta portaaton
siirtyminen peligrafiikkaan saa aikaan pienoisen pettymisen. Auenneesta
näystä tuli allekirjoittaneelle mieleen ensimmäisen pleikkarin Final Fantasyt,
etenkin kahdeksas osa. Kirkkaan värikkäissä tekstuureissa
anime-tyylisten hahmojen lukuisat yksityiskohdat ikään kuin
suttaantuivat rumasti. Näkymä tuntui liian räikeältä, mikä on hyvin
kaukana Onimushien fotorealismia tavoittelevasta tyylistä. Genjin
ilmeeseen kuitenkin tottuu ja siitä alkaa pitää sen persoonallisuuden
vuoksi. Yleisvaikutelmahan on mitä positiivisin: maisemat ovat komeaa
katseltavaa ja eri ympäristöjen määrän vähyyttä peitetään onnistuneesti
niiden vaihtelevuudella. Suuri osa seikkailusta vietetään kuitenkin
pimeissä luolastoissa tai linnoissa.
Pelaamisen kannalta
kaikki toimii moitteettomasti, sillä peli rullaa kauttaaltaan
sulavasti. Tätä tukemaan alkuvalikosta saa valita 60 hz -tilan
käyttöön. Siinä missä juoksuanimaatio näyttää välillä vähän hassulta,
taistelukohtaukset hakevat näyttävyydessään vertaistaan, vaikka
liikkeiden määrällä ei brassaillakaan.
Äänimaailmassa on myös
puolensa. Taistelumyllerryksen sivallus-, isku- ja muut efektit ajavat
asiansa oikein mallikkaasti. Musiikkiraitojen vahvan elokuvamaiset
teemat sopivat menoon, vaikka montaa eri kappaletta ei kuullakaan.
Suurena plussana levyltä löytyy japaninkielinen ääninäyttely englannin
ohella, mikä on erittäin piristävä yllätys. Lontoon kieltä mongertavien
samuraiden puhe kun on paitsi epätunnelmallista, myös tässäkin
tapauksessa huonosti toteutettua. Lisäksi kiekko sisältää Dolby Pro
Logic II -tilan, joten eurooppalaistenkin käännös on teknisesti varsin
mallikas.
Mitäänsanomattomasta tarinasta, hahmoista ja
juonenkulusta jää käteen ihmeen viihdyttävä, mukavan kevyt
toiminnallinen rooli- ja seikkailupelin symbioosi. Suurempia yllätyksiä
Onimusha-sarjaa pelanneille ei ole luvassa. Pitkäikäisestäkään
tekeleestä ei ole kyse, sillä lopputaistelu alkaa jo kahdeksannen
tunnin paikkeilla, mutta pelaamisen mielekkyys säilyy koko tämän ajan.
Lopun rakentumisen näkee jo hyvissä ajoin, kun samoja päävastuksilta
haiskahtavia vihollisia vain vahingoitetaan kerta toisensa jälkeen.
Genjin tarina jää vielä sen verran auki, että jatkoa voidaan odottaa
kenties seuraavalle konsolisukupolvelle. Näillä näkymin pitänee
tarkastaa kyseinen tuotos silloin, samoin kuten tämäkin kannattaa -
pienellä varauksella.
