Toinen maailmansota on kokenut melkoisen inflaation pelinkehittäjien kourissa. Viime vuosien trendin perusteella sama kohtalo saattaa tulevaisuudessa uhata myös palkkionmetsästäjien, punanahkojen ja lehmipoikien kulta-aikaa videopelimiljöönä. Kehittäjien kiinnostus länkkäripelejä kohtaan on kuitenkin aivan ymmärrettävää, sillä mikäpä tarjoaisi paremmat puitteet toimintapelille kuin väkivaltainen villi länsi?
Lännen julmuudet kämmenkoossa
GUN Showdown on PSP-käännös aiemmin kotikonsoleille julkaistusta GUN-länkkäriräiskeestä. Siinä pelaaja puetaan Colton "Cole" Whiten kannuksiin ja laitetaan selvittämään mysteeriä pistoolisankarin syntyperän ja hämärissä olosuhteissa kuolleen isän takana. Showdownin tarina on tismalleen sama kuin isoveljessään, ja suurimmat muutokset ovatkin uusissa sivutehtävissä.
Ahneuden ja julmuuden täyttämä länsi on mielenkiintoinen pelimaailma, jota on sovellettu hyvin toimintapeliin sopivaksi. Korpimaiden sankarit olivat karskeja äijiä, eikä Cole ole poikkeus. Saatuaan luodin jos toisenkin nahkaansa hän peittää tuskan ronskilla viskikulauksella, ja neuvottelut kelmien kanssa hoidetaan reikäraudalla. Oikeuden jakamiseen on tarjolla monenlaisia apuvälineitä pistoolista räjähteisiin, mutta harvaa asetta tarvitaan useammin kuin kerran. Toki läheltä kerrasta tappava haulikko on sisällä kätevä ja dynamiitti ajaa kiven takana piileskelevän bandiitin ulos kolostaan. Koko pelin läpi pärjää kuitenkin ainoastaan kahdella aseella. Revolveri on yleispätevä työkalu tilanteeseen kuin tilanteeseen loppumattomien ammustensa sekä kohtuullisen tehonsa takia. Jos kohteet taas ovat liian kaukana revolverille, kiväärillä homma hoituu kätevästi.
Uhkaavan näköinen tulitaistelu tai kovin ylivoimainen vihollislauma ei suinkaan ole ongelma, Colella kun on pahojen tilanteiden varalta ässä hihassa. Hän voi hetkessä vaipua transsinomaiseen tilaan, jossa aika hidastuu ja rytmikäs rummutus täyttää äänimaailman. Tällöin myös Colen refleksit ja osumatarkkuus ovat huippuluokkaa, eikä hänen tarvitse edes ladata revolveriaan – joka on muuten ainoa transsissa käytettävissä oleva ase. Tylsempi tapa kuvailla tätä kaikkea olisi tietty verrata sitä vaikkapa Max Paynen bullet timeen.
Showdownin 18 vuoden ikärajoitus ei ole lainkaan liioittelua. Itse pelissä päät poksuvat ja hurme roiskuu, mutta välivideoissa homma vedetään välillä melko äärimmäisyyksiin. Yllättävän raju mässäily kuitenkin toimii omalla tavallaan - kelmit tuntuvat oikeasti kamalilta, eikä tee yhtään pahaa katsella, kun astetta kamalampi kelmi saa lopulta mitä ansaitseekin. Huolimatta siitä, että prostituutio on tärkeä osa kesyttämätöntä länttä, kaikki porttojen kanssa puuhastelu on kuitenkin suosiolla jätetty Grand Theft Auto -sarjalle.
Aika kesy noin villiksi
Showdownin pelimaailma käsittää kahden kaupungin lisäksi muun muassa junaradan halkoman preerian sekä punanahkojen asuttaman solan. Aluksi alue tuntuu jopa valtavalta, mutta ahtaan paikan kammo alkaa hiljalleen heräillä, kun paikat tulevat kunnolla tutuiksi. Kaupungeista löytyy talo jos toinenkin, mutta vain kovin harvaan pääsee sisälle. Suurin osa pytingeistä on vain lavasteena. Kaiken elämän puute saa kaupungit tuntumaan todella tyhjiltä. Kaduilla ei juuri muuta elämää ole joko tehtäviä tarjoavia tai suoritettavaan tehtävään liittyviä hahmoja lukuun ottamatta. Itse asiassa koko pelialueelta ei löydy tehtävien ulkopuolella mitään ylimääräistä elämää. Inkkareita ei siis pääse millään ampumaan tai kapakkaan rähisemään kunnon länkkärileffojen tavoin, ellei sitten satu olemaan suorittamassa jotain aiheeseen liittyvää tehtävää.
Tarinan selvittää helposti noin viikonlopussa, mutta vaikka juonta kuljettavia tehtäviä ei jaksaisikaan tehdä, ei lännestä aivan helposti puuha lopu. Suosittuja aktiviteetteja ovat muun muassa pokerinpeluu, kullankaivuu, etsintäkuulutettujen rikollisten kiinniotto – elävänä tai kuolleena – sekä muut erilaiset tehtävät, joita muilla pelihahmoilla on Colelle tarjota. Sivutehtävien suorittaminen on vapaaehtoista mutta kovin tarpeellista touhua. Niiden läpäisystä palkitaan paitsi rahallisesti myös Colen tulevaisuutta helpottavilla taitopisteillä. Tarinan ja sivutehtävien lisäksi tarjolla on yksittäisiä pikapelejä kuten lintujen metsästystä tai karhujen kaatoa. Lähiverkossa voidaan pelata pokeria tai tappomatsia, jotka eivät ainakaan bottien kanssa pelattuna saaneet aikaan minkäänlaista halua koota kasaan peliporukkaa.
Showdown on sinänsä varsin maukas toimintapeli, mutta sitä vaivaa muun muassa kankea siirtyminen PS2:n kahden tikun kontrolleista PSP:n analoginypykän varaan. Koneen ainoan analogiohjaimen voi määrittää joko liikkumiselle tai tähtäämiselle, joista jälkimmäinen oli ainakin allekirjoittaneelle huomattavasti luonnollisempi vaihtoehto. Valitsi kummin vain, toisen analogiohjaimen puute saa kontrollit tuntumaan vähintäänkin kankeilta kahteen tikkuun tottuneelle. Kun kuvionäppäimet korvaavat toisen tikun, taskupleikkarista alkavat napit loppua kesken. Tällöin toimintoihin, kuten aseen valintaan tai kiikaritähtäimen käyttöön, tarvitaan ristiohjaimen ja kuvionäppäinten yhdistelmiä, mikä tekee pelaamisesta monimutkaista ja kankeaa. Onneksi viholliset sentään ovat ketteriä kuin lauma kuolleita turskia rullaluistimilla ja myös melkeinpä yhtä älykkäitä, mikä hieman tasoittaa kankeita kontrolleja.
Ruuti on tainnut kastua
Lisäksi Showdownia vaivaa läjä selvittämättömiä bugeja, jotka liittyvät lähinnä audiovisuaaliseen puoleen. Nuolet jäävät joskus ilmaan leijumaan vihollisten kupsahdettua niiden edestä, ja piirtoetäisyyden rajoissa olevat asiat saattavat pomppia yhtäkkiä näkyviin, jos kone ei ehdi ladata maisemia ajoissa – esimerkiksi nopeassa ratsastuksessa. Jälkimmäinen ongelma ilmeni hieman vakavammin Colen ratsastaessa koneineen maan läpi, eikä muu auttanut kuin tehtävän aloittaminen alusta. Usein ääni ja kuvakaan eivät kulje aivan samaa tahtia välivideoissa, mikä saa nämä katkeamaan joskus ikävästi kesken. Näitä puutteita lukuun ottamatta grafiikka ajaa asiansa oikein hyvin. Äänipuoli sentään loistaa kunnolla. Tunnelmallinen musiikki sopii peliin kuin nuoli päähän, ja laadukas ääninäyttely takaa illuusion säilymisen.
Puutteineenkin mielenkiintoinen ja monipuolinen peli jaksaa viihdyttää tarinan ajan ja ylikin, mutta äärimmäisen syvällistä pelikokemusta on turha odottaa. Kannettava pelialusta hankaloittaa erityisesti ohjattavuutta, mutta ei niin paljon, että kokonaisuudesta ei voisi paremman puutteessa nauttia. Jos kotikonsoliversio ei ole jo entuudestaan tuttu, PSP:n GUN Showdown on oiva peli länkkärikuumeen hillitsemiseen.
