Jänis istui maassa
Raajattomasta Raymanista on tullut vuosien saatossa pienoinen kulttihahmo. Hänen tähdittämänsä tasohyppelypelit eivät ole nostaneet outoa ranskalaistähteä aivan Marion rinnalle, vaikka useimmat Rayman-pelit ovatkin hyvätasoisia. Uudelle sarjan tulokkaalle onkin jo valmiiksi kysyntää. Rayman Raving Rabbitsin huhuttiin alkujaan ilmestyvän pelkästään Wiille, mutta Ubisoft päätyi taloudellisesti järkevään multiformaattijulkaisuun.
Uusi Rayman ei ole tasohyppely, vaan kokoelma minipelejä. Wii-versio toimi erityisesti uudentyyppisen ohjattavuutensa ansiosta, mutta PlayStation 2 -painos luottaa perinteisempään kontrollointiin. Analogitikut ja liipaisimet ovat käytössä, kun kania yritetään pistää pakettiin. Juonta ei ole juuri tarjolla, mutta jonkinlaisesta pupujen maailmanvalloitussuunnitelmasta on kysymys. Rayman seikkailee epäloogisella gladiaattoriareenalla, jossa hänen tehtävänään on läpäistä sarja pieniä haasteita edetäkseen eteenpäin. Peli ei ole erityisen väkivaltainen, tai vaikea, joten esimurrosikäisetkin pystyvät nauttimaan seikkailun tuoksinasta. Heille julkaisu onkin suunnattu.
Se tärkein myyntivaltti, eli jänikset, ovat hurmaavia psykopaatteja. Koomisesti kirkuen ja suurilla silmillään tuijottaen he rynnistävät kohti ruutua. Yleensä nämä hyökkäykset päätyvät siihen, että jänis saa imukupin naamaansa. Tunnelma ei ole järin hiuksianostattava, vaikka hautausmaalla välillä seikkailllaankin. Vanhoista komediaelokuvista mallia ottavat väkivallanteot ja House of the Dead -parodia vievät etenemistä enemmänkin komiikan puolelle. Yleensä Raving Rabbitsin vitsin eivät naurata, mutta välillä ne kieltämättä toimivat.
Kania pannuun
Minipelit ovat lajityypilleen ominaiseen tapaan melko älyttömiä. Välillä käytellään lehmää moukarina ja viskotaan tätä tantereelle, toisinaan taas hakataan Track and Field -tyylisesti kahta nappulaa ja yritetään viedä pommi määränpäähän ennen paukun räjähtämistä. Jotkin voivat ilahtua myös tanssiosuuksista, joihin Ubisoft on hommannut aitoja kappaleita. Valitettavasti valitut hitit ovat enimmäkseen järkyttävän huonoja (Pulp Fiction -tunnussäveltä lukuun ottamatta!), eikä lanteen heiluttelussa muutenkaan ole paljoa haastetta.
Yksinpeli koostuu edellämainitusta gladiaattoriareenasta, jossa minipelejä on kokeiltavana muutama kerrallaan. Ne läpäistyään avautuu uusi rykelmä, ja niin eteenpäin, kunnes pupujussit on kukistettu. Eteneminen alkaa nopeasti toistamaan itseään, sillä samat pelit toistuvat tasaisin väliajoin. Muutenkin meno on tuttua yritys ja erehdys -mallia, eli samaa kohtaa yritetään niin monta kertaa, että se menee läpi. Vaikka minipelejä onkin useampi kymmenen erilaista, eivät ne yllä kekseliäisyydessään esimerkiksi ensimmäisten Mario Party -pelien tasolle.
Moninpeli onkin sitten mukavaa puuhaa, kunhan malttaa ensin lopettaa Pro Evolution Soccerin pelaamisen. Joitakin läpäistyjä Raving Rabbits -haasteita ei pysty pelaamaan kavereiden kanssa, mutta niiden muutaman parissa hauskaa riittää. Huippupisteiden metsästys tai ystävän nöyryyttäminen on aina miellyttävää puuhaa, vaikka ilo olisikin lyhytaikaista. Kanipelin elinkaari ei ole kovinkaan pitkä - yksinpelissä muutama tunti, moninpelissä toinen mokoma - eikä uusintapeluuarvoa oikeastaan ole. Tästä syystä kannattaakin harkita tarkkaan valintaa nykyisen uutuushinnan ja myöhemmän alelaarin välillä.
Hukattu mahdollisuus
Useimmat multiformaattijulkaisut ovat PlayStation 2:lla ulkoasultaan huonoja. Sama pätee Raving Rabbitsiin. Metal Gear Solidit ovat osoittaneet Sonyn vanhan ruoskan pystyvän miellyttävään graafiseen ulosantiin, mutta peli näyttää yksinkertaisesti paljon paremmalta muilla alustoilla. Toisaalta tämä ei ole yllättävää, onhan kilpailevilla formaateilla huomattavasti enemmän tehoja, mutta PlayStation 2 -versio kärsii liian suttuisista tekstuureista, kulmikkaista hahmoista ja muista perusvirheistä, jotka olisi pienellä hiomisella saatu kuntoon. Äänimaailmakin laahaa jossain keskinkertaisen huonommalla puolella.
Kaikkiaan Rayman Raving Rabbits kärsii siitä, ettei sitä ole tehty riittävän tosissaan. Rayman minipelimaailmassa on kerrassaan viehättävä idea. Jäniksetkin ovat mainiota materiaalia, mutta jokin on mennyt pahasti pieleen. PlayStation 2 -versio on hauska lyhyissä erissä, mutta sen jälkeen henkseleitä ei enää paukutella. Wii-versio on ohjattavuutensa takia ehkä hitusen parempi, mutta Sonyn hyllyosastolta löytyy paljon parempiakin julkaisuja joihin sijoittaa rahansa. Hukattu mahdollisuus, valitettavasti.
