Talvi odottaa avaruuden tuolla puolen
Suomessa on tänä talvena saanut katsella kyllästymiseen asti mustaa, sateista maisemaa. Karusta todellisuudesta on kuitenkin olemassa virtuaalinen pakotie kimmeltävien hankien ja paukkupakkasien planeetalle, jolla ihmiskunta taistelee selviytymisestään. Capcomin Lost Planet on Dead Risingin jälkeen toinen yhtiön suurista julkaisuista Xbox 360:lle. Se näkyy paitsi markkinoinnissa myös korkeissa tuotantoarvoissa: hyytävät ympäristöt hivelevät silmiä, pääosassa esiintyy korealaisnäyttelijä Lee Byung-Hun ja tunnusmusiikki enteilee eeppistä tapahtumaketjua.
Lost Planetin taustalla on muistinsa menettäneen Waynen kostoretki, johon yhdistyy joukko vaihtelevasti toteutettuja hahmoja ja ennen pitkää suuryrityksen tuhoisat suunnitelmat. Yllättävän runsaslukuisista ja paikoin varsin tyylikkäistä välinäytöksistä huolimatta tarina jää kuitenkin irralliseksi. Punainen lanka pätkiintyy erityisesti siirtymissä tehtävien välillä, kun pelaaja löytää itsensä täysin uudesta ympäristöstä tietämättä, miten sinne päädyttiin.
Peli on ennen kaikkea puhdasta kolmannen persoonan räiskintää ilman sen syvällisempää tarkoitusta. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi mieleenpainuvia hetkiä. Kun ensimmäistä kertaa näkee ikiroudan alta eteen syöksyvän jättiläismadon, hengen salpaantuminen ei ole kaukana. Vastaavat hetket porautuvat hermosoluihin terävämmin kuin mikään muu koko pelissä. Harmittavasti taisteluhurmosta syö rivivihollisten heikko tekoäly. Jääplaneetalla asustelevien Akrid-muukalaisötököiden kohdalla ongelmaa ei niinkään huomaa, mutta toisia ihmishahmoja vastaan taistelu maistuu puulta. Tarkkuuskiväärillä voi helposti pudottaa joukkueellisen vihollisia, kun tekoäly ei reagoi vieressä kupsahtaviin kavereihin.
Varo paleltumia
Oman haasteensa äärimmäisissä olosuhteissa tuo lämpö. Pelaajan on jatkuvasti huolehdittava, ettei ruudun yläkulmassa vähenevä lämpöenergia kulu loppuun. Jos niin käy, Waynen terveys rupeaa tasaisesti heikkenemään, mikä johtaa lopulta kuolemaan. Vastapainoksi lämpöenergia parantaa taistelussa tulleet arvet. Se mahdollistaa jopa raketiniskusta toipumisen ja siten varsin rohkean etenemisen. Kiirettä joutuukin pitämään, sillä etenkin korkeammilla vaikeustasoilla maisemien ihailu voi olla kuolemaksi. Lisää energiaa saa kukistetuilta vihollisilta, tuhottavista säiliöistä ja aktivoimalla energiapylväitä.
Waynen elintoimintojen lisäksi energiaa kuluttavat esimerkiksi VS-robotit. Niitä on useita eri malleja aina lumikelkasta hämähäkkiin ja perinteiseen kaksijalkaiseen rymistelijään. Robotit muuttavat toiminnan luonnetta tuntuvasti. Siinä missä jalkaisin kulkeminen mahdollistaa ketterän liikkumisen kestävyyden kustannuksella, VS:t ovat raskaasti panssaroituja ja tuhovoimaisia. Kun vastus kovenee kampanjan myöhemmissä vaiheissa, niistä tulee välttämättömiä selviytymisen kannalta. Samalla peli kuitenkin siirtyy ankeisiin kanjoneihin ja sisähalleihin. Loppua kohden kokemus menettää osan siitä viiltävästä tunnelmastaan, joka syntyy tarpoessa keskellä ei mitään tappavan pakkasen ja Akridien armoilla.
Ennustettavissa niukasti elinaikaa
Lost Planet ei sisällä yhteistyömoninpeliä eikä jaettua ruutua. Niiden sijaan 16 pelaajaa voi mitellä Xbox Livessä neljässä erilaisessa pelimuodossa. Hahmojen verkkaisen liikenopeuden vuoksi yksioikoiset tappomatsit eivät tarjoa järin mielenkiintoista moninpelikokemusta, mutta yhteistyötä vaativa Post Grab sentään toimii mainiosti. Siinä joukkueet kilpailevat kentälle asetettujen lämpöenergiapylväiden aktivoinnista ja hallinnasta. Tolpan aktivointi vie aina tovin, mikä altistaa valtaajan puolustajan tulelle. Yhtä tolppaa voi kuitenkin olla valtaamassa useita pelaajia, jolloin työ sujuu nopeammin.
Moninpelipuolen kestävyys kiteytyy lopulta siihen, miten pitkään toisia jaksaa ammuskella samoissa, yksinpelistä lainatuissa maisemissa. Asevalikoima on tässä suhteessa kaksiteräinen miekka. Sen vahvuutena ovat monipuoliset kranaatit ja raskaat aseet, jotka potkivat todella kovaa ja tuottavat järisyttäviä räjähdysefektejä. Oman sävynsä moninpeliin antavat myös VS-robotit. Toisaalta mukana on muutama masentavan kuuloinen ja velton tuntuinen mutka, joiden kanssa yksittäiset kaadot eivät tunnu palkitsevilta. Ongelmaa korostaa animaatiojärjestelmä, joka joskus saa osumaa saaneen pelaajan horjahtamaan tehden tästä avuttoman maalin ratkaisevalle laukaukselle.
Lost Planetissa on paljon hukattua potentiaalia. Esimerkiksi tasolta tasolle siirtymiseen suunniteltu tarttumakoukku tuntuu puolitiehen jätetyltä. Sen avulla olisi voinut toteuttaa kirjaimellisesti korkealentoisia kohtauksia, mutta nyt se ei käy edes VS:n puikkoihin hyppäämiseen. Kun vielä kampanjan läpäisee yhdessä illassa eikä moninpelikään edusta Liven parhaimmistoa, Capcomin yritys luoda jotain Halon veroista uhkaa hukkua keskinkertaisuuteen. Pelin japanilaiset juuret ovat onneksi sen verran näkyvät, että jo pelkkä taiteellinen suunnittelu erottaa Lost Planetin harmaasta massasta. Lajityypin ystäville peli on tutustumisen arvoinen tapaus.
