Vaikeuksien kautta lisävaikeuksiin
(Alkuun vastuuvapauslauseke: en ole ennen tätä pelannut Dark Soulseja, Bloodborneja tai muita saman suvun pelejä, mikä todennäköisesti paistaa tekstistä läpi. Koettakaa kestää, tämä on soulsborne-nyypän tilitystä.)
Näin Steelrisingin trailerin vain pari päivää ennen kuin peliä tarjottiin arvosteltavaksi, ja olin vaikuttunut. Ilmoittauduin siis heti vapaaehtoiseksi nappaamaan sen syyniin, mutta ensikosketus olikin tyrmäävä. (Joskus yllätykset voivat olla karvaita.) Pelattavuudessa oli jotain, mitä paremman termin puutteessa luonnehtisin japanilaiseksi, tallennuspisteiden välillä vastaan tulevien vihollisten määrä oli murhaava, tappelemisessa vaadittiin keskittymistä ja tarkkuutta ja tapojeni vastaisesti jouduin antamaan periksi ja vaihtamaan grafiikkamoodin suorituskyky-tilaan. Mikään ei mennyt hyvin.
Tunti turpaan tauotta -kokemus kuitenkin kasvatti luonnetta ja aloin vähitellen päästä mekaniikkojen kanssa sinuiksi. Muutamaa tuntia myöhemmin jopa tajusin, että käyttämilläni teräsviuhkoilla oli lyömisen lisäksi mahdollista torjua vihollisten iskuja. Jatkuvan nopea isku -napin hakkaamisen sijaan ymmärsin ruveta odottamaan aukkoja puolustuksessa ja yhtäkkiä en enää ollutkaan lattiarätti.
Mutta mikä tärkeämpää, Steelrisingin maailma lumosi minut täysin. Höpsöltä vaikuttanut premissi onnistui myymään itsensä, eikä ajatus mekaanisista hirviöistä 1700-luvun Pariisissa enää ollutkaan niin naurettava. Pompöösien aatelisten, kuten markiisi de La Fayetten ja kreivi Honoré Mirabeaun, nokittelu upposi hullu tiedemies -tarinaan kuin sielu jalokiveen. Enää ei harmittanut yhtään.
Sotaa, seikkailua ja sielunhoitoa
Tosiaan, ymmärsin Steelrisingin kuuluvan niin sanottuun soulsborne-perheeseen onneksi vasta liian myöhään. Mitä tämä sitten tarkoittaa?
Ensinnäkin kyseessä on kolmannen persoonan toimintapeli, jossa pääosassa on lähitaistelu. Lyöntejä on vähän nopeampaa ja vähän voimakkaampaa laatua, ja aseesta riippuen näitä täydennetään torjunnoilla, vastaiskuilla tai aavistuksen verran pitemmän kantaman pärskäyksillä. Aktiivinen liikunta aiheuttaa energiamittarin hupenemista, mihin auttaa joko hetken huili tai taistelun tiimellyksessä käytetty pikajäähdytys. Vihollisilla on vähän vastaavanlaisia sekä muutamia erikoisjippoja. Taistelussa menestyminen edellyttää vihollistuntemusta ja oikeanlaisia iskuja oikeissa paikoissa.
Vahinkoa voi antaa myös kranaateilla, jotka aiheuttavat tuli-, jää- ja sähkövahinkoa. Eri vastustajat ovat alttiimpia eri elementeille, mutta perusräjähdykset riemastuttavat kaikkia. Lisäksi sinnikäs lämän antaminen saa viholliset ennen pitkää pökertymään, jolloin niitä voi taputella astetta tanakammin.
Seikkailu on etenemistä tallennuspisteeltä — Steelrisingissa ne tunnetaan nimellä vestal — toiselle. Usein ensimmäinen vaellus maamerkkien välillä on vaarojen ja väkivallan täyttämä, mutta palkinnoksi pelaaja voittaa oikopolkuja. Toisaalta jokainen vestal-vierailu palauttaa kentän ennalleen, eli kertaalleen kaadettu konehirviö nousee taistelemaan uudestaan. Tapettava ei siis tappamalla lopu.
Nujerretuista nilkeistä saa paikallista valuuttaa, anima essenceä, jolla voi ostaa aseita, ammuksia ja iskuvoimaa. Hamstratessa kannattaa kuitenkin olla varovainen, sillä kahakassa lakoaminen johtaa essence-kasan jäämiseen taistelutantereelle. Aarteen voi käydä pelastamassa, mutta jos matkalla lankeaa toisen kerran, on menetys lopullinen.
Kiva kaupunki, kävisin uudelleen
Visuaalisesti Steelrising on kaunista jälkeä. Etenkin mekaaninen sankarimme Aegis on yksityiskohtaisesti mallinnettu, mutta ovatpa maisematkin välillä hulppeita. Audiopuolella tulos on enemmän keskinkertainen, eikä ääninäyttelijöillekään välttämättä Oscareita jaella. Suorituskyvystä ei voi valittaa, sillä ruudunpäivitys pysyy tasaisena tiukimmissakin taisteluissa. Jos toimintapeliltä hakee siis pomminvarmaa toimivuutta, sitä on kyllä luvassa.
Valitettavasti bugeilta ei olla vältytty. Erityisesti tämä voi harmittaa paatuneita trophyn-jahtaajia, sillä muutama saavutus on raportoitu satunnaisesti lukkiutumattomaksi. Itselläni peli kaatui jokusen kerran, ja yhdessä tapauksessa uudelleenkäynnistyksen jälkeen ei tehtävässä etenemisen mahdollistama vipu ollutkaan käytettävissä. Ainoa keino tässä tilanteessa oli aloittaa peli alusta, sillä tallennuksia voi olla vain yksi, ja omani oli kaatumisen seurauksena pysyvästi pilalla.
Spiders kuitenkin julkaisee jatkuvasti korjauspaketteja, julkaisun jälkeisenä kolmena viikkona niitä ehti ilmestyä viisi. Steelrisingia ei kuitenkaan nykyisessäkään tilassa voi pitää täysin pelikelvottomana, olenhan itsekin saanut sen pelattua läpi. Kolme kertaa. Että sain kaikki trophyt.
Ura uusi urkenevi
Selkeästi omalta mukavuusalueelta poistuminen voi joskus olla positiivinen kokemus, ja alelaareista tai PS Plussan myötä kokoelmaan päätyneet Bloodbornet ja kumppanit saattavat kaikesta arastelustani huolimatta päätyä jossain vaiheessa peluuseen. Toistuva samojen vihollisten pätkiminen voi kuulostaa nuivalta, mutta esimerkiksi Steelrisingin tapauksessa kaikki on kiinni tappelun toimivuudesta. Ja toimiihan se.
Lisäksi tarina on varsin koskettava. Vallankumouksen eri osapuolista ei jää kauhean sympaattinen kuva, ja koko pelin inhimillisimmäksi hahmoksi osoittautuukin lopulta se ainoa ei-ihminen. Ja parhaiden pseudohistoriallisten pelien tapaan Steelrising herätti mielenkiinnon tutustua oikeaan Ranskan vallankumouksen historiaan ja henkilöihin. (Tiesittekö, että giljotiinille nimensä antanut Joseph-Ignace Guillotine ei oikeasti kuollut giljotiinissa? Nyt tiedätte.)
En siis tässä tapauksessa saanutkaan arvosteltavakseni sitä tavallista perusleipää, vaan yllättävän leivoksen.
