Uusi maailma, vanhat kujeet
On vaikea uskoa, että Mortal Kombat on jo kolmekymppinen. Eihän siitä ole kuin silmänräpäys, kun vastasyntynyt taistelupeli aiheutti maailmanlaajuisesti pienoisen moraalisen paniikin.
Näin jälkikäteen ajateltuna se aika tuntuu suorastaan viattomalta. Pelit ovat yhtä aikaa kehittyneet huimasti ja samalla eivät ollenkaan. Ne ovat hienostuneita teknologialtaan, mutta monella tapaa taapertavat kerronnaltaan samoissa lapsenkengissä.
Mortal Kombat 1 on sarjalle uusi alku. Se on eräänlainen virstanpylväs, joka mittaa mistä on tultu ja mihin halutaan mennä. Mediaimperiumin pääpelit ovat jo vuosia kosiskelleet elokuvamaista kerrontaa, siirtyen vuosi vuodelta yhä kauemmas perinteisestä ”kaksi tappelijaa, eikä mitään muuta” lähtökohdasta, josta sarja lähti.
Numero ykköseksi tituleerattu uutukainen puskee tätä ajattelua eteenpäin entisestään. Mortal Kombat 1 ei tyydy olemaan vain hyvä peli, se haluaa myös olla yksi vuoden viihdyttävimpiä elokuvia.
Tätä voisi ajatella heikkona kehuna. Pelit eivät ole elokuvia ja toisinpäin, mutta Mortal Kombat on löytänyt oman välimaastonsa, jossa tämä sekoitus toimii. Taistelupelit eivät pohjimmiltaan tarjoa muuta kuin areenan, jonka ohella tuijotellaan valikkoja. Latausruutujen lisäksi niiden väliin pitää keksiä jotain elämää.
Siinä missä kilpailijat, kuten tänä kesänä julkaistu Street Fighter, ovat siirtyneet kohti avoimen maailman seikkailuja, Mortal Kombat pitää kiinni perinteistä. Mutta se ei tarkoita, etteikö kokonaisuus voisi tuntua tuoreelta.
Tarinassa kaikki alkaa alusta, aina maailmankaikkeuden luomisesta asti. Liu Kangista on tullut jumala, jonka käsistä syntyy uusi universumi vailla Mortal Kombat -turnajaisia. Sen osallistujille on näin ikään luotu myös uudet kohtalot, jotka vastaavat heidän entisten elämiensä tekoja. Tärkeintä on, että jokaisella on mahdollisuus uuteen alkuun.
Kaukana Outworld-ulottuvuuden laitamilla, helppoheikki Shang-Tsun kaupittelee tekaistuja lääkkeitä helppouskoisille ja pelokkaille. Entinen suurpahis on juuri siellä, missä hänen tuleekin olla. Kunnes tuntematon velho puuttuu peliin, ja näyttää Shang-Tsunille kokonaiskuvan, josta hänet on pyyhitty olemattomiin.
Pieni muutos laittaa pyörät pyörimään, eikä aikaakaan, kun ikiaikainen taistelu hyvän ja pahan välillä on taas käsillä.
Hollywoodia koko rahalla
Mortal Kombat 1 näyttää ja kuulostaa upealta. Se toimisi itsenäisenä kokoillan animaationa ongelmitta, eikä häpeäisi ollenkaan elokuvateatterijulkaisuna muiden rinnalla.
Musiikki, tehosteet ja erityisesti ääninäyttely ovat kauttaaltaan erinomaisia. Varsinkin jälkimmäinen on niin laadukasta, että se korostaa pelin ainoaa surkeaa esitystä suorastaan hulvattomalla tavalla. Jostain syystä Transformers-elokuvista tuttu Megan Fox on värvätty mukaan vampyyri Nitaran rooliin, eikä lopputulos voisi olla hauskempi. Foxin repliikit kuulostavat harjoittelun ensimmäisiltä otoilta. Välillä pitää suorastaan höristää korvia ja ihmetellä, miten näin tavattoman lattea suoritus on päästetty läpi laadunvalvonnasta.
Eikä tarkoitus ole ilkeyttään nauraa vain yhdelle näyttelijälle. Vika on kaikissa, jotka päättivät, että peliin pitää änkeä isoja nimiä. Jonkun olisi pitänyt jossain välissä ohjata myös niitä, jotka eivät ole tottuneet ääninäyttelytyöhön.
Onneksi rooli on pieni. Kaikki muut ovat nimittäin loistavia. Varsinkin Shang Tsunia näyttelevä Alan Lee pääsee revittelemään ihastuttavasti. Sarjan tunnetuin pahis on tällä kertaa sulavapuheinen, ylimielinen ja kauttaaltaan valloittava mulkku, jota on ilo vihata.
Muilta teknisiltä osa-alueilta Mortal Kombat 1 näyttää paranevan jokaisen päivityksen myötä. Välianimaatiot pyörivät 30 kuvan ruudunpäivityksellä, mutta varsinkin loppua kohden tämäkin takkuilee oudosti, jopa raskaammalla raudalla. Kaikki taistelut toimivat hienosti puhtaalla 60 kuvan päivitysnopeudella ongelmitta. Animaatiot ovat komeita ja pelimaailma tulvii yksityiskohtia.
Ainoa, mitä jää kaipaamaan on taustojen hyödyntäminen taisteluissa. Mortal Kombat X:ssä nähdyt yksityiskohdat loistavat poissaolollaan. Oli riemastuttavaa heitellä taistelua tapittavia sivuhahmoja vihollista kohti, mutta vastaava anarkistinen huumori ei välttämättä sopisi uuden vision kanssa yksiin.
Yli verisen virran
Kun mätkintä alkaa, sen perinteisyys tuntuu luissa ja ytimissä asti. Kun viimeksi pelasin Mortal Kombatia kunnolla, ikäni laskettiin yksittäisissä numeroissa. Sen jälkeen olen vain ajoittain vieraillut väkivaltaisen ilakoinnin maailmassa. Olo on suorastaan riemastunut, kun huomaan samojen vanhojen liikkeiden toimivan yhä vuosikymmenten jälkeen. Scorpion komentaa lähemmäs ihan samalla tavalla kuin ennenkin.
Perusliikkeet voi nähdä taukotilasta milloin tahansa, mutta monimutkaisemmat kokonaisuudet pitää opetella itse. Tällä saralla pitkäaikaisimmat fanit ovat kuitenkin etuasemassa. Kaikki se, mikä toimi ennen, toimii nytkin samalla tavalla.
Tämä tuttuus on suorastaan liikuttavaa. Mortal Kombat tietää, mitä sen fanit haluavat, eikä sillä ole aikeita radikaalisti muuttaa itseään. Sen sijaan se haluaa, että vanhan kaartin jälkikasvu voisi nyt oppia samat ilot kuin heidän vanhemmat aikanaan. Tarinan alussa hahmot eivät osaa kaikkia ikonisia liikkeitään, eikä esimerkiksi fatality-lopetuksia nähdä ollenkaan. Nämä on ensin ansaittava ja samalla löydettävä oma lemppari hahmoista, jonka parissa alkaa harjoitella liikesarjoja.
Tarinamoodin kannalta ratkaistu on erinomainen, mutta muut perinteisemmät pelimuodot kärsivät.
Esimerkiksi harjoittelut ja opastukset tuntuvat suorastaan raakileilta verrattuna kesällä julkaistuun Street Fighter 6:seen. Tuntuu siltä kuin kehittäjät olisivat halunneet pitää kokemuksen niin tyylipuhtaana kuin mahdollista. Mutta samalla on päädytty hukkaamaan metsä puilta.
Tyylipuhdas arcade-pelimuoto, joka kantaa nimeä Towers, on yhä tärkeä osa kokonaisuutta. Sitä ei myöskään ole muutettu suuntaan tai toiseen. Niille, jotka haluavat kokea puhdasta mätkintää alusta loppuun, tämä on varmasti paras valinta. Onneksi se ei kuitenkaan enää ole ainoa asia, mitä pelisarja tarjoaa.
Uusi Invasions-pelimuoto on tarinan ohella mehukkain ja hauskin lisä, jonka kehittäjät uskovan puhaltavan uutta eloa pelin pitkäikäisyyden kannalta. Kausittain vaihtuvat tarinat ovat pienimuotoisia seikkailuja, joissa pelaajan valitsema hahmo kokeilee voimiaan toinen toistaan oudommin muuttuvien mini-tappelujen aikana.
Pelimaailma on lautapelimäinen alue, joka laajenee taistelujen myötä. Erinäiset koitokset avaavat uusia ovia ja portaaleja, joiden takaa paljastuvat haasteet vaihtelevat ympäristön aiheuttamista katastrofeista aina toisten ulottuvuuksien hybriditaistelijoihin. Varsinaisia yllätyksiä ei tästäkään pelimuodosta löydy, mutta meno on parhaimmillaan niin hauskaa, että siitä ei välitä.
Ei kasveta aikuiseksi
Nettimoninpeli on myös kauttaaltaan muuttumaton. Jopa sen nettikoodi, joka ei vieläkään osaa filtteröidä langatonta ja langallista ottelijaa toisistaan, on ihan sama kuin ennenkin.
Tästä herää kysymys: miten pitkälle sarja voi jatkua ilman suurempia muutoksia?
On totta, että Mortal Kombat 1 on yksi vuoden hauskimpia pelejä. Tästä käy kiittäminen sen elokuvamaista tarinaa, joka yllättää monessa kohtaa sen hersyvällä huumorilla ja yllättävän koskettavilla hetkillä.
Mutta sekin on menneisyytensä vanki. Juuri kun toivoo, että Ed Boon ja pitkän linjan veteraanit ovat uskaltaneet irtautua omasta historiastaan The Last Jedin tapaan, Mortal Kombat 1 heittäytyy nostalgian vietäväksi. Mikään ei saa muuttua ja kaiken pitää lellitellä niitä, jotka kasvoivat vanhemmiksi, mutta eivät aikuisiksi jonkin tutun parissa.
Itse tarina vie noin 6-8 tuntia peliaikaa, jonka jälkeen Mortal Kombat 1 tarjoaa juuri niin paljon pelattavaa, kuin sille haluaa antaa huomiota. Näin ollen pelin pitää tarjota jatkuvalla syötöllä endorfiiniä, eikä mikään ole helpompi kattaus kuin tarjotin täynnä nostalgiaa.
Eikä sekään ole pahasta. Jopa Street Fighter 6 oli kokoelma tuttuja ikoneja, jotka olivat muuttuneet vuosien varrella vain marginaalisesti. Mutta Capcomin suurteos antoi mahdollisuuden pelaajalle syöttää itsensä tähän maailmaan. Se teki uudesta sukupolvesta tarinan tähden, jonka harteille laskettiin toivo tulevaisuudesta.
Mortal Kombat 1 ei halua mitään tuollaista. Se loppuu ja alkaa uudestaan samasta paikasta, mistä sarja aikanaan alkoikin. Kaikki kulkee kehää.
Se on lohduttava ajatus, mutta jossain sielun syövereissä tunnen raskaan huokauksen. Se sanoo, että tämä sarja ei välttämättä kestä toista kolmea vuosikymmentä samaa menoa.
