Tuttuakin turvallisempaa
Atlas Fallen ei ole omaperäinen peli millään tasolla. Sen jokainen elementti ja mekaniikka on lainattu muualta. Sen heppoinen tarina on vapaasti koostettu helposti tunnistettavista esikuvista kuten Dyynistä, Sormusten herrasta sekä Final Fantasy- ja Horizon-sarjoista. Hetkittäin piti tarkistaa kahteen kertaan, mitä tässä olikaan pelaamassa. Varsinkin silloin, kun tarinan päähenkilö heittää käyttöön ensimmäistä kertaa puhuvan käsikoristeen, joka nasevasti opastaa sankaria raunioituneiden kaupunkien läpi taisteluun maailmaa uhkaavaa epäjumalaa vastaan. Tämähän kuulostaa yllättävän tutulta.
Eikä meno missään vaiheessa muutu omaperäisemmäksi. Mitä pidemmälle Atlas Fallenia pelaa, sen selkeämmin voi tunnistaa, mistä Deck13-studion innoitteet ovat peräisin.
Mutta tämä ei myöskään ole ongelma, ei ainakaan valtaosan ajasta. Taide pohjimmiltaan aina lainaa muulta taiteelta, eivätkä pelit todellakaan ole poikkeus. Sen tiedostaminen ei tee Atlas Fallenista parempaa peliä, mutta sen kanssa sinut oleminen saa arvostamaan sitä rakkautta, jolla pieni studio kommunikoi omia unelmiaan rajoitetulla budjetilla.
Maailmanloppu edessä taas kerran
Arvostaminen ei kuitenkaan tarkoita samaa asiaa kuin tiettyjen heikkouksien hyväksyminen. Atlas Fallenin tarina on kuiva ja löysästi rytmitetty, eikä siitä saa irti oikeastaan mitään. Vaikka kuinka tuttuja esikuvat ovat, Atlas Fallen vesittää jokaisen mielenkiintoisen elementin tasapaksulla käsikirjoituksella, joka ei tunnu ymmärtävän, missä kohtaa pitäisi nostaa kierroksia ja milloin antaa tilaa hengittää.
Jälleen kerran jumalalliset voimat uhkaavat maailmaa, myyttisten soturien henget liitävät aikojen halki ja kolossaaliset hirviöt vaeltavat ympäri maita ja mantuja. Kaiken keskellä on taas kerran persoonaton rivisotilas, jonka kohtalo valitsee kantamaan taianomaista asetta, joka antaa voimat uhmata tulevaisuutta.
Taustalla pähkäillään poliittisia juonia, joiden kiemuroista ei ota selvää edes suurennuslasin kanssa. Mukaan on myös ripoteltu sekoitus niin luokkasotaa ja rasismia, mutta näiden aiheiden käsittely jää pintapuoliseksi ja paikoittain todella lapselliseksi. Kaikesta näkee, että tekijöillä on ollut intoa pohtia näitä aiheita, mutta mikään ei tunnu päätyneen lopulliseen tuotteeseen. Nyt niiden tynkiä on kaikkialla, mutta ne hautautuvat tusinamekaniikkojen alle, kun peli ryntää paikasta toiseen yrittäessään änkeä mukaan vielä yhden mielenkiintoisen osa-alueen.
Ensimmäisen 5 tunnin jälkeen olin jo valmis heittämään kädet ilmaan tarinan suhteen, eikä tilanne helpottunut yhtään seuraavien 12 tunnin aikana. Niinä harvoina kertoina, kun huomasin kiinnostuvani Atlas Fallenin kerronnasta, huomasin myös etten enää muistanut tai välittänyt siitä, mikä hahmo olikaan äänessä tässä kohtaa tarinaa. Se on roolipeli, jossa millään roolilla ei ole väliä.
Mörköä pataan
Mikäli Atlas Fallen olisi tyylipuhdas roolipeli, sen epäonnistumiset tarinankerronnassa olisivat tarpeeksi tuomitsemaan koko paketin alennuslaarin uumeniin. On pelin onni, että Deck13 ei ole tavannut yhtäkään ideaa, mitä se ei olisi halunnut lisätä mukaan tuotokseensa.
Sillä joka kerta, kun Atlas Fallen unohtaa olevansa roolipeli, sitä on hauska pelata. Avoimen maailman tutkiminen on valtaosin riemukasta puuhaa, kiitos Journey- ja The Pathless -peleistä lainattujen mekaniikkojen. Aavikkoja ylitetään hiekan päällä liitäen, raunioita kiivetään Horizonin tyyliin ketterästi ja painovoimaa uhaten ja lopulta ilmassakin päästään liitämään, koska näin muutkin ovat sen tehneet.
Uudet taidot oppii nopeasti, erityisesti jos on pelannut mitään muita seikkailupelejä viimeisen kymmenen vuoden aikana.
Pelin suurin valtti on kuitenkin sen taistelusysteemi, joka lainaa vapaasti God of War- ja Darksiders-sarjoilta. Päähenkilön murha-asuste voi ottaa kolmen erilaisen aseen muodon, jotka ovat vanhoja tuttuja nekin. Kirves on nopea ja yleispätevä kädenjatke, moukari on hidas ja tappava, kun taas kiviset nyrkit taputtavat pataan vauhdilla, mutta tehottomasti. Aseiden lennokas vaihtaminen ja yhdistely onkin tarpeen, jos aikoo selvitä pelin isoimmista mätöistä kunnialla.
Mitä tehokkaammin pelaaja laittaa hirviöitä likoon, sen vaikeammaksi Atlas Fallen muuttuu. Jokaista taistelua rytmittää momentum, liikevoima, jonka ansiosta hirviöiden tekemä vahinko on suhteutettu siihen määrä, mitä sankari on jo pistänyt lakoon. Mitä pidempään selviää ottamatta vahinkoa, sitä pahemmaksi sen vihollisten hyökkäysvoiman kokonaismäärä kertyy, kunnes sankari viimein ottaa osumaa ja tanssi alkaa alusta.
Ratkaisu on yhtä aikaa mielenkiintoinen ja typerä. Pienissä matseissa se tuo taisteluihin särmää, joka pakottaa pelaajan lähestymään kahakoita aggressiivisesti. Mitä nopeammin vihulaiset saa hautaan, sen vähemmän täytyy huolehtia siitä, että pienikin poppoo hiiriä laittaisi sankarin kilon palasiksi.
Mutta kun samaa mekaniikkaa sovelletaan isompiin taisteluihin, esimerkiksi pomoihin, se alkaa maistua puulta hyvin nopeasti. Tulee tunne, että pelaajalla ei ole mitään sanottavaa siihen, miten tätä peliä pelataan. Jos haluaa olla aggressiivinen ja laittaa kaiken likoon, peli rankaisee sinua siitä. Jos taas pelaa turvallisesti, matsit venyvät niin pitkiksi, että kyllästyminen suorastaan itkettää.
Mekaniikka taistelee myös sankarifantasiaa vastaan, sillä se harvoin antaa mahdollisuuden kokea täydellistä ylivertaisuutta muuta maailmaa kohtaan. Yksi tämän lajityypin iloista on siinä, että voi leikkiä kaikkivoipaista ritaria, joka pienellä kädenheilautuksella laittaa kokonaisia armeijoita matalaksi. Se ei toteudu, jos jatkuvasti pitää tarkkailla mittareita ja toivoa, että refleksit eivät lipsahda edes millisekunnin vertaa.
Nätti kaukaa, ei niinkään läheltä
Atlas Fallen on kaukaa katsottuna nätti peli. Sen maisemat ja suuret visiot osoittavat, että Deck13 ymmärtää hyvän päälle. Ne ottavat inspiraatiota parhaimmista teoksista, jotka ovat luoneet tämän lajityypin aapisen.
Varsinkin repaleinen maailma ja sen ikuiset hiekkameret ovat parhaimmillaan henkeäsalpaavia.
Mutta samaa ei voi sanoa hahmoista tai mistään yksityiskohdista, jotka varsinkin lähikuvissa paljastavat, mistä on jouduttu karsimaan. Varsinkin animaatiot ovat tönkköjä ja elottomia. Mikä onkin tuskallista katseltavaa, kun peli haluaa keskittyä sen jonninjoutavaan tarinaan.
Taistelut puolestaan ovat sieltä paremmasta päästä ja kuolemanpiruetteja seuraa mielellään, vaikka eri animaatioiden määrä onkin selkeästi rajallinen. Ongelmaksi muodostuukin heikonpuoleinen UI, joka varsinkin keskittymishäiriöisille tai niille, jotka kärsivät mistään hahmotusta haittaavista ongelmista, on melkein mahdoton seurattavaksi.
Vihollisten hyökkäysten ajoitettu torjuminen antaa hetkellisen ikkunan, jolloin mörköjä pääsee paukuttamaan vapaasti muutaman sekunnin ajan. Mutta torjunnan ajoittaminen on turhauttavan vaikeaa, sillä peli ei ilmoita tulevasta iskusta tarpeeksi selkeästi. Yleensä näissä käytetään välähdystä tai äänimerkkiä, joka löytää tiensä selkärankaan muutaman kerran jälkeen. Atlas Fallenissa on samat mekaniikat käytössä, mutta ne hukkuvat värien ja tehosteiden sekaan. Rajoitetut esteettömyysvalikot eivät pelasta tilannetta, enkä testauksen aikana löytänyt yhtäkään ratkaisua helpottamaan ongelmaa.
Olisipa vielä vuokraamoja
Atlas Fallen muistuttaa ajasta, jolloin näitä budjettipelejä pystyi löytämään Anttilan alelaareista tai videovuokraamojen hyllyistä. Se on peli, jota voisi huoletta suositella viikonlopuksi lainaan silloin, kun ei ole muuta pelattavaa.
Mikä ei ole itsessään huono asia, eikä peliä kannata ohittaa täysin, vaikka sen viat ovatkin ilmiselviä. Monet pienen budjetin tuotokset kärsivät samoista ongelmista, mutta niissäkin on paljon, mitä rakastaa. Atlas Fallen ei ole poikkeus.
Sen pariin on hauska hukata itsensä muutamiksi tunneiksi ihan vain maailman ja hauskan taistelumekaniikan vuoksi. Se on niitä pelejä, jotka "löytää" yhä uudestaan muutaman vuoden välein ja miettii, että tässähän oli makeita juttuja. Sitten niiden parissa viihtyy taas hetken verran, kunnes muistaa kaikki ne syyt, miksi kokonaisuus jäi kesken.
Joskus sellaisiakin pelejä tarvitaan, mutta ei välttämättä täydellä hinnalla.
