Hieno Indy-peli, tylsä Indy-seikkailu
The Great Circle yrittää emuloida Indiana Jones -elokuvia alkuhetkistä lähtien. Pelin tutoriaali käydään läpi Kadonneen aarteen metsästäjien ikonisen aloitusjakson tahdissa. On heti selvää, että kehittäjä MachineGames rakastaa lähdemateriaaliaan ja on tehnyt kaikkensa sen elävöittämiseksi. Douglas Slocomben upea kuvaus on tuotu virtuaaliseen maailmaan lähes täydellisesti. Lucasartsin hovisäveltäjä Gordy Haab, joka on viimeiset kaksi vuosikymmentä työskennellyt John Williamsin musiikin parissa, laajentaa upeasti yhtä maailman tunnetuinta soundtrackia pelimaailmaan sopivaksi. Lierihattuisen seikkailijan parissa kasvanut ei voi kuin hymyillä leveästi, sillä pelattava illuusio on täydellinen.
Tästä siirrytään ajassa noin vuosi eteenpäin, jolloin Indiana Jones on palannut takaisin lähtöruutuun. Marion on ottanut hatkat, eikä duuni Marshall Collegen käytävillä riitä ylläpitämään levottoman matkamiehen huomiota. Eräänä yönä yliopistoon murtaudutaan. Indy tavoittaa hiipparin vastikään perustetun esittelyn keskeltä. Pitkäkynsi on muinaiseen ritarikuntaan kuuluva jättiläinen (Tony Todd), jonka tähtäimessä on mystinen kissapatsas joka kaivettiin esille paikasta, jossa sen ei olisi pitänyt olla. Indy saa köniinsä, patsas varastetaan, ja seikkailu voi alkaa.
Ensimmäiset tunnit ovat huumaavia, sillä ne ovat kuin tehty faneille. Marshall College on täynnä viittauksia Kadonneen aarteen metsästäjiin. Troy Baker tekee kaikkensa imitoidakseen Harrison Fordin maailmankuuluja lausahduksia ja ääntelyjä. Tunnelma on käsinkosketeltavaa. Mikäli peliä arvosteltaisiin vain sen perusteella, Indiana Jones and the Great Circle olisi automaattisesti ajaton klassikko vailla vertaa.
Ongelmat kuitenkin alkavat, kun The Great Circlen pitäisi löytää tasapaino elokuvamaisen kerronnan ja pelin välillä. Siinä se kompuroi jatkuvasti. Todd Howardin kynäilemä tarina on myös mitäänsanomaton ja jatkuvassa ristiriidassa upean toteutuksen kanssa. Jos tämä kuulostaa tutulta, niin se pätee kaikkeen, mitä Howard on kirjoittanut pitkän uransa aikana.
Tämän vuoksi niin tarinan pahis sekä aisapari jäävät ohuiksi. Voss on Indyn varjopuoli, eli samanlainen haudanryöstäjä, mutta natsien leivissä. Hän ilmestyy tarinaan vasta useamman tunnin jälkeen ja katoaa uudestaan pian tämän jälkeen. Siinä välissä hän ei jätä sen suurempaa muistikuvaa itsestään. Verrattuna esimerkiksi Rene Belloqin opportunismiin tai kenraali Vogelin kiihkoon, Voss on yllättävän heppoinen hahmo vailla persoonaa.
Näin käy myös Gina Lombardille, jonka seikkailu pelastaa sisarensa natsien kynsistä ajaa hänet törmäyskurssille Indiana Jonesin kanssa. Elokuvissa Indyn kumppanit ovat aina olleet mainioita omalla tavallaan. Oli kyseessä sitten ihastuttava Marion, hyytävä Elsa Schneider tai nokkela varas Helena Shaw. Gina ei kuitenkaan saa paljoakaan tehtäväkseen. Liian monta kertaa tuntuu siltä, ettei MachineGamesille ole annettu tarpeeksi vapautta kirjoittaa hahmoa joka jättäisi itsestään jäljen Indiana Jonesin historiaan. Nyt niin Gina kuin Voss ovat paikalla vain kertoakseen Indylle, mihin hänen tulisi mennä seuraavaksi. Kun tarina yrittää ängetä pakollista romanssia Indyn ja Ginan välille, jouduin kertaamaan muistiinpanojani yrittäessäni löytää edes jotain osviittaa siitä, milloin heille olisi kehkeytynyt edes orastavaa kemiaa.
Lokaatiot puolestaan ovat henkeäsalpaavia. Niissä huokuu juuri se lapsenomainen viehätys tuntemattomasta, jonka ympärille Indy-sarja on rakentanut itsensä. Erikoista kyllä, mitä suuremmaksi toimintakohtaukset yltyvät, sen tylsemmiltä ne tuntuvat. Indy on parhaimmillaan jossain tavanomaisen ja mielettömän välimaastossa. Nyrkkitappelut Vatikaanin katoilla tai sfinksin jaloissa ovat huikeita. Kokonaisen vuoren sortumisen keskellä surfailu puolestaan saa haukotuttamaan.
Lopulta tarina joutuu vääntämään itsensä päätöksen joka nollaa kaiken niin täysin, että se olisi voinut yhtä hyvin olla unta. Koska seikkailu sijoittuu ajallisesti Kadonneen aarteen metsästäjien ja Viimeisen ristiretken väliin, se on lukittu tiettyyn muottiin, jonka reunoihin se jatkuvasti kolhii itseään.
Sama pätee ääninäyttelyyn. Troy Baker tavoittaa Indyn äännähtelyt ja maneerit yleisellä tasolla hienosti, mutta kaikissa kohtauksissa missä hänen pitäisi myös näytellä, kokonaisuus jää väljäksi. Hän keskittyy niin paljon Fordin tavoitteluun, että muut osa-alueet kärsivät. The Great Circle rakastaa Indyn hahmoa ja maailmaa syvästi, joka puolestaan johtaa tiettyyn sokeuteen siitä, mikä on tärkeää. Jatko-osassa olisi hienoa nähdä, mitä porukka saa aikaan ilman näin tiukkaa määräystä seurata brändin linjaa.
Pelattavaa tarinan kustannuksella, tarinaa pelattavan kustannuksella
Tarina on jaettu kolmen suuren kentän välille. Pintapuolisesti jokainen lupaa avointa seikkailua ja tutkimista, mutta todellisuudessa eteneminen on hyvinkin lineearista puuhaa. Mikäli keskittyy vain tarinaan, kentät voi juosta läpi alta muutaman tunnin. Tässä tapauksessa kestoa kokonaisuudella on noin 8-10 tuntia, ehkä jopa vähemmän. Se saattaa olla paras tapa kokea itse tarina. Sekin tosin sillä riskillä, että fiilistely kärsii. Jos puolestaan haluaa kerätä kaiken mitä pelillä on tarjota, lopputulos vie helposti yli 20 tuntia hääriä kasaan.
Parhaimmillaan The Great Circle on silloin, kun se antaa pelaajan leikkiä suurella hiekkalaatikolla kaikkien tuntemana kulttuuriryövärinä. Pelin ensimmäinen kenttä, joka sijoittuu 30-luvun Vatikaaniin, on paras esimerkki tästä. Indyn on soluttauduttava niin papiston kuin Mussolinin fasistien joukkoon tilanteesta riippuen, samalla selvitellen ikiaikaisia mysteerejä, jotka on haudattu uuden uskonnon jalkoihin.
Paikallisesta väestöstä osa yrittää aktiivisesti taistella hanhenmarssijoita vastaan. Toiset yrittävät vain selvitä päiväistä toiseen. Muutamat puolestaan antavat periksi pahuudelle ja liittyvät mustapaitojen remmiin. Ilmassa on jatkuva jännityksen vire ja tunne siitä, että pienikin kipinä saa koko paikan räjähtämään käsiin.
Kaiken keskellä Indy ja hänen vanha ystävänsä yrittävät hillitä riemuaan löytäessään muinaisen ritarikunnan jäänteet syvältä kaupungin uumenista. Yhdistelmä historiaa, fantasiaa ja pulp-henkistä kolonialismiromantiikkaa on rikas ja palkitseva.
Sitten käy selväksi, miten paljon toistoa pelistä löytyy. Sivutehtävät ovat pahimmillaan kopioita toisen perään, jotka tuntuvat irralisilta kokonaisuudesta. Muutamat tehtävistä ovat tismalleen samoja ilman muutoksia kentästä toiseen. Päätarinaan palatessa Indy käyttäytyy kuin mitään muuta ei olisi käynyt. Sivutehtäviä kolutessa kaikki muu jäätyy paikalleen. Kenttiin voi palata milloin tahansa, jolloin Indy siirtyy silmänräpäyksessä maailman halki uusien esineiden ja kykyjen kera takaisin sinne, mistä lähtikin. Pelinä logiikka toimii, sillä pitäähän nuo sivutehtävät saada koluttua. Mutta elokuvalta lainaava tarina jumahtaa heti paikoilleen eikä hahmoista saa kiinni, sillä jokainen kohtaus on rakennettu sen varaan, että pelaaja voi lähteä keräämään tilpehööriä.
Vanhanaikainen toteutus tuntuu oudolta, sillä Indyn tunnetuin klooni, Uncharted, on vuosien varrella julkaissut toinen toistaan hienompia mestariteoksia, jotka sekoittavat pelin ja elokuvan välimaastoa. Varsinkin A Thief’s End, sarjan päätösosa, onnistuu avointen kenttien ja nopeatempoisen spektaakkelin yhdistämisessä nerokkaasti. The Great Circle on niin perinteinen rakenteeltaan, että sen pelaaminen muistuttaa elävästi 2000-luvun puolivälistä niin hyvässä kuin pahassa.
Monta kertaa jää fiilis, ettei The Great Circle ollut alkujaan suunniteltu näin avoimeksi peliksi. Kentät nimittäin pakottavat pelaajan seuraamaan tiettyä rataa, ja siitä poikkeaminen saattaa johtaa jopa pelin rikkoviin bugeihin.
Esimerkiksi: Jokaisessa kentässä täytyy löytää tietty määrä radiotaajuuksia, joita Gina pystyy purkamaan ja näiden avulla ohjaamaan Indyn seuraavaan etappiin. Mikäli pelaaja kuitenkin lähtee heti omille teilleen ja löytää taajuudet sattumalta jo ennen kuin niitä pyydetään, The Great Circle jää toljottamaan hölmistyneenä vailla vastausta. Omalla kohdallani Gizan sivutehtävät jäivät jumiin siihen paikkaan, sillä Gina ei enää osannut ohjeistaa Indyä viimeisen pakollisen taajuuden jäljille. Olin löytänyt liikaa, liian nopeasti.
Toisaalla taas kokonaiset luolastot tai sivutehtävät on lukittu tarinan edistymiseen. Näkymättömät seinät estävät vapaan tutkimisen, ja taisteluiden ulkopuolella lasson käyttäminen matkantekoon on lukittu ennaltamääritettyihin tilanteisiin.
Vatikaanissa sijaitsevan sivutehtävän suorittaminen laukaisee kentän loppukahakat ilman mitään varoitusta, mikä puolestaan johdattaa poppoon Euroopasta Afrikkaan. Toki immersion voi rikkoa ja saman tein hypätä takaisin siihen mitä oli aiemmin tekemässä, mutta jokin siinä turhauttaa tästä huolimatta.
Muut pienet ärsytykset ovat kuin suoraan vanhoista LucasArtsin peleistä. Natsien propagandajulisteita ei voi repiä alas käsin, vaan ensin pitää löytää toisesta maailmankolkasta sytkäri, jonka avulla ne voi polttaa. Tämän jälkeen pitää palata takaisin vanhoihin kenttiin etsimään julisteita, jos sivutehtävä jäi kalvamaan. Tätä ei tosin kerrota pelaajalle missään vaiheessa.
The Great Circlea vaivaa myös liiallinen ähky, joka yhdistyy turhauttavaan tapaan pistää elokuvamaisuus pelattavuuden tielle. Muistiinpanoja, valokuvausta ja muutakin roinaa on kerättäväksi sadoittain. Mutta esimerkiksi muistiinpanot tai tietyt esineet sekoittuvat maailmaan liiankin tehokkaasti. Huonetta katsoessa on vaikea sanoa, mikä tavarasta on noukittavaa ja mikä ei, kunnes sen luokse on mennyt pyörimään eri nappeja rämpyttäen. Sama pätee tasohyppelyyn ja lukuisiin eri pulmanratkontoihin. Välillä on yksinkertaisesti ärsyttävän vaikea ymmärtää mitä The Great Circle haluaa pelaajan tekevän. Jos tiettyyn kohtaukseen eksyy ennenaikaisesti, peli ei myöskään kerro, että tästä alkaa uusi tehtävä tai tule takaisin myöhemmin. Asiat eivät yksinkertaisesti reagoi mihinkään eikä kukaan hahmoista puhua pukahda.
Onneksi pelin esteettömyysasetukset ovat kauttaaltaan kattavia, ja niillä pystyy helpottamaan menoa tälläkin saralla. On kuitenkin selvää, että MachineGames on ottanut takapakkia tämän suhteen erinomaisten Wolfenstein-pelien jälkeen.
Viimeistelemätön ristiretki
The Great Circle on kaunis ja tunnelmallinen peli, jota vaivaavat bugit ja tekninen viimeistelemättömyys. Viikon pelisession aikana jouduin käynnistämään pelin monta kertaa uusiksi tai vähintäänkin lataamaan aiemman tallennuspisteen siksi, että sen tekoäly jäi jumiin tai tarvittavat aktiviteetit eivät latautuneet oikein.
Hahmot kävelevät tekstuurien läpi, sotilaat nojailevat rekkojen takaluukkujen poikki, ja dialogit käynnistyvät täysin sattumalta tilanteesta riippuen. Yksi myöhäinen pelisessio meinasi aiheuttaa slaagin, kun Ginan hahmo yllättäen totesi “katsohan tuota!” kovaan ääneen. Ainoa ongelma oli, ettei Gina ollut paikalla koko tilanteessa ja Indy oli yksin maan alla. Loogisin selitys on, että Ginan hahmomalli on jossain korkeammalla tasolla odottamassa seuraavan kohtauksen välianimaatiota, mutta häntä aktivoivat triggerit olivat vielä käytössä.
Pahikset puolestaan unohtavat Indyn heti, kun hän poistuu näkökentästä tai jos Indy kolkataan. Koska lierihattuinen seikkailija pystyy nousemaan jaloilleen yhden kerran ennen kuolemista, tästä tekoälyn outoudesta herää useita tahattoman hauskoja hetkiä. Yhdessä tilanteessa Indy nousi takaisin jaloilleen, jolloin nollautunut tekoäly sai sätkyn, kun tajusi seisovansa keskellä lukemattomia ruumiita, jotka hetki sitten olivat pistäneet Indylle kampoihin.
Sivuhahmot puolestaan saattavat huutaa vielä Indyn perään pitkänkin matkan päästä. Dialogi hyppii eri repliikkien päälle, ja ainakin kymmenkunta kertaa mielenkiintoinen tarina jäi kesken, sillä peli ei osaa jatkaa keskustelua kun sen kerran keskeyttää. Jos jutteleva hahmo vaikka vahingossa törmää johonkin, mikä tapahtuu usein, niin se on siinä.
Viholliset eivät myöskään tunnista Ginaa uhaksi, joten niissä muutamissa tehtävissä joissa hänen on oltava mukana, Indyn pitää olla jatkuvasti kyyryssä ja odotella vartioiden siirtymistä, kun taas Ginan hahmo saa työntää vihollisia pois tieltä ja rymistellä ees-taas huutaen “näytät kauhealta!”
The Great Circle on MachineGamesin suurin peli, jonka he ovat tähän mennessä tehneet. Se näkyy, sillä tietyt asiat on viimeistelty ihan nappiin asti, kun taas toiset tuntuvat olevan purkalla ja jesarilla kiinni.
Ei ne vuodet, vaan mailit
Luetun perusteella The Great Circle kuulostaa katastrofilta. Näin ei kuitenkaan ole. On kuitenkin tärkeää tiedostaa sen viat ja vajavaisuudet jo reilusti etukäteen, jotta odotukset ovat realistisella tasolla. Ensimmäinen ison skaalan Indy-seikkailu on iso juttu, varsinkin kun tekijät ovat tämän tasoisia ammattilaisia.
Jos kuitenkin odottaa elokuvamaista seikkailua, joka vetää vertoja Uncharted-saagalle, niin sitä ei tule saamaan. Indy on jäänyt tämän kehityksen kelkasta jälkeen. Se on perinteikäs ja vanhanaikainen pelikokemus, joka hurmaa entisaikojen menolla yhtä paljon kuin se turhauttaakin.
Onko The Great Circle kuitenkin hyvä peli? On. Ehdottomasti. Ja se kaikki lähtee Indystä.
Indiana Jones on altavastaava. Hän on parhaimmillaan ollessaan alakynnessä. Näin on myös The Great Circlen suhteen. Joka kerta, kun aloin turhautua pelin vikoihin tai ärsyttäviin suunnittelukukkasiin, se teki jotain mikä sai minut haukkomaan henkeäni.
Nämä hetket ovat yleensä pieniä asioita, kuten viatkin, mutta niiden vaikutus on merkittävä. Alussa Indy pakkaa laukkunsa, minkä pelaaja saa tehdä itse. Mukaan lähtee vinyyli täynnä Amerikkalaista swingiä. Myöhemmin Vatikaanissa Indy ojentaa levyn ystävälleen, joka on kaukana vihollislinjojen takana kulttuurista, jota hän rakastaa. Fasistit marssivat kaduilla ja sota on kulman takana. Mies katsoo levyä ja nieleskelee kyyneliään. "Voi kiitos, vanha ystävä", hän mumisee. Kun pelaaja tutkii kirjastoa, joka sijaitsee hänen toimistonsa lähellä, voi kaukaisuudesta kuulla etäisesti musiikin raikuvan.
Toisaalla hetki, jossa Indy ihmettelee kaikkea sitä, mitä emme koskaan tule tietämään historiasta, sai myös sydämen lepattamaan. Olemme jossain Gizan autiomaan alla, käsissämme pala tuhansia vuosia historiaa, ja Indy tajuaa hautaan kirjoitettujen tekstien olevan penskojen raapustuksia. Ne on tehty satoja vuosia hautauksen jälkeen, tuhansia vuosia ennen Indyn tuloa. Se antaa perspektiiviä. Carl Sagania vapaasti myötäillen, historia kouluttaa ja nöyristää, sillä se muistuttaa meitä pienestä paikastamme ajan kosmisessa virrassa.
Tai entäpä ne kohdat, missä Indyn pitää oikeasti harjoittaa aivonystyröitä ja selvittää miten muinaista koodia luetaan tietyn pulman selvittämiseksi? Tai se, että natseja saa pistää pataan koko sydämen kyllyydestä ja peli vieläpä palkitsee siitä? Miten olisi huikea kohtaus, jossa ilmalaiva laskeutuu Vatikaanin keskustaan? Tai hiljaisen koominen vuoropuhelu, jossa valepuvussa liikkuva Indy saa kuulla, mitä kollegat ovat hänestä mieltä?
The Great Circle on täynnä näitä ja monia muita asioita, jotka saavat pelaajan tuntemaan olonsa Indyksi. Jos tavoitteena on vain se, että voimme hetken leikkiä kuulua haudanryöstäjää, niin The Great Circle onnistuu siinä enemmän kuin upeasti.
Niinä hetkinä, kun The Great Circle antaa pelaajan vain tutkia rauhassa ja tehdä kaikkea sitä mitä Indyltä voisi odottaa, se on yksi vuoden hauskimpia ja ihastuttavimpia kokemuksia. Kun se yrittää kilpailla älyttömyyksissä muiden vastaavien pelien kanssa, se näyttää ikänsä ja pitkän kehityshistoriansa.
Indy on mielenkiintoinen hahmo sen vuoksi, että hän on parhaimmillaan joutuessaan improvisoimaan. Esikuvansa lailla, The Great Circle käy omaa luonnettaan vastaan yrittäessään olla suurtuotanto, joka seuraa orjallisesti kaupallisen koneiston vaatimia kriteerejä. Silloin kun se irtautuu niistä ja antaa ruotsalaisen tiimin näyttää särmikäs puolensa, joka teki Wolfenstein-sarjasta niin nautittavan, The Great Circle valloittaa mielikuvituksen ja sydämen samalla tavalla kuin Steven Spielbergin ja James Mangoldin upeat elokuvat.
Se on rosoisesta ulkonäöstään huolimatta juuri sitä, mitä fanit olisivat voineet toivoa. Tervetuloa takaisin, tohtori Jones.
