Berserian tarinat sijoittuvat samaan universumiin kuin Zestirian turinat. Almanakkaa on tosin selattu vuosikaupalla taaksepäin, joten varsinaisesta jatko-osasta ei ole kyse. Pelimaailma aukeaa välivuottakin pitäneelle pelaajalle oikein mainiosti, vaikka osa asioista vaatii alkuun pientä maiskuttelua. Tarjolla on perijapanilaista dialogia, tarinankerrontaa ja hahmokatrasta.
Velvet vaihtoi revolverin miekkaan
Sankarittaren pallille istahtava Velvet on mukavan erilainen tapaus muutoin perin lämminhenkisessä sarjassa. Siinä missä aiemmin protagonistit ovat pääasiassa syleilleet universumia, tuore naikkonen muistuttaa lähinnä psykopaattista mielipuolta. Laphicet-veljensä kylmäverisestä murhasta suivaantunut neiti ei suostu lepäämään ennen kuin syyllinen on vainaa. Yksipuolinen kostomentaliteetti toimii yllättävän hyvin pelin kantavana teemana. Harmi vain, että joukkion muut hahmot jäävät kauaksi sarjan ikimuistoisimmista ukoista ja akoista. Tarinaa tuttuun tapaan kuljettavien dialogipätkien lukeminen tuntuu etäisten sankarien takia aiempaa enemmän pakkopullalta. Onneksi hyvin toteutettu ääninäyttely kompensoi ongelmaa.
Sarjan kiivas ilmestymistahti on taannut näkökulmasta riippuen turvallista pysyvyyttä tai tylsäksi käyvää toistuvuutta. Berseria on Talesinsa kolunneille tuttu juttu. Fantasiamaailman kaupungit, satamat ja luolastot muistuttavat graafisesti turhan paljon aiempia osia, vaikka muutamia omanlaisia kikkoja onkin mukana. Myös miekoin ja muiden aseiden avulla teurastettavat örrimöykyt edustavat perin tuttua kuvastoa.
Vakioituneet miljööt eivät varsinaisesti ole ongelma, mutta jotain uutta olisi silti kaivannut mukaan. Loppuvuodesta ilmestynyt Final Fantasy XV osoitti japanilaishenkisen roolipelisarjan kykenevän uudistumaan silti perinteitään kunnioittaen. Tales of Berserian lineaarisuus tuntuu monessa kohtaa turhan rutinoituneelta tekemiseltä. Lähes poikkeuksetta tasan kolmen ruudun mittaiset taistelualueet kaupunkien välissä viivästyttävät matkaa, minkä lisäksi juonikuviota venytetään monissa kohdin turhalla ravaamisella. Ylimääräiseksi tekemiseksi laskettavat isommat pomotaistelut ovat nekin sopivasti matkan varrella, joten vapaamuotoiselle tutkimiselle ei jää missään vaiheessa sijaa.
Välineurheilua
Onneksi Berseria tuo mukanaan sentään jotain uuttakin: taistelumekaniikkaa on rukattu selvästi eteenpäin. Taistot itsessään ovat edelleen reaaliaikaisia mätkintöjä, mutta iskukomboja voi uudistuneessa systeemissä säätää mielin määrin. Nappeihin voi asettaa iskuja erilaisin kaavoin, jolloin iskusarjat lähtevät hyvin monipuolisella tavalla. Harmillisesti peli on sen verran helppo, ettei systeemin täydellistä omaksumista tarvita. Vaikeusastetta nostamalla saa kuitenkin ihan mukavan haasteen. Uudistunut mekaniikka ansaitsee joka tapauksessa papukaijamerkin, sillä lopputulos on sarjan toistaiseksi paras näkemys mätkinnästä.
Uudet tuulet ovat puhaltaneet myös hahmonkehitykseen. Aiemmin pelkkään tasojen keräämiseen perustunut järjestelmä on ottanut mallia klassikkoteos Final Fantasy IX:n systeemistä, jossa niksejä ja kykyjä opitaan varusteista. Hahmojen niskassa ei kannata aina pitää kiiltävimpiä vermeitä, jos näistä saatavat taidot on jo opittu. Systeemi on hauska ja toimiva, vaikka valikoissa ramppaaminen lisääntyykin roimasti. Mätkinnöistä kertyvä kokemus sekä varusteoppi saavat jatkuvissa määrin vastaan tulevat rivitaistelut tuntumaan riittävän kiinnostavilta ja palkitsevilta.
Cel-shading -tekniikalla luotu ulkoasu ajaa visuaalisesti asiansa mukiinmenevästi. Graafinen tyyli on suhteellisen ajatonta, eikä se täten eroa järin radikaalisti edellisen sukupolven Tales of -seikkailuista. Toisaalta väripaletin monipuolinen käyttö ja eläväisen yksityiskohtaiset hahmot ovat kaunista katseltavaa. Aiempien osien tapaan etenkin skit-välivideokeskustelut ovat lievistä sisältöongelmistaan huolimatta visuaalisesti äärimmäisen komeita tuijotettavia.
Herkuttelun aiheuttama ähky
Sangen kriittinen näkemys Tales of Berseriasta on samaan aikaan reilu ja kohtuuton. Kyseessä on itsenäisenä osana tarkasteltuna varsin mainio ja toimiva lisäys pitkäikäiseen roolipelisarjaan. Sarjaa aiemmin tahkonneet huomaavat kuitenkin jo ensimetreillä, että tarjolla on hyvin vähän uutta ja yllättävää. Noin 40 tuntia kellottava tarina ajaa asiansa, nappaa mukaansa ja pitää sessiot pitkinä. Silti muutama välivuosi ja irtiotto voisi tehdä sarjalle poikaa, sillä kaava on 16 osan jälkeen käynyt turhan tutuksi. Vaikka vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia, säkin pohjalle varmasti mahtuisi seuraavan osan tapauksessa muutama lisäkikkakin.
