Sielu tulilinjalla
Arvostan, että kotimaiset pelistudiot uskaltavat nykyisin käyttää suomalaisuutta vahvuutenaan. Tästä suurin kiitos mennee Remedylle, joka on piilottanut peleihinsä viittauksia skandinaaviseen perimään tai muuten vaan tuonut merisäätä, tangoa tai Ahtia framille. Lempo nojaa myös paljon suomalaisuuteen, kuten nimikin jo kertoo.
Kirottuun metsään sijoittuva teos viljelee erilaisia kotimaisia sanoja ja viittauksia tuon tuosta. Tarina ja tunnelma onkin Lempon parasta antia, ja varsinkin mystmäinen alkupuolisko vetää mukaansa. Pelin päähenkilö Paul lukitsee toimistonsa oven, astuu pari askelta metsäpolulle ja eksyy. Mitä tapahtui, ja mikä on tuo leijaileva energiapallo horisontissa? Nopeasti käy selväksi, ettei Paul ole luonnon ensimmäinen uhri – ja todennäköisesti ei myöskään viimeinen. Teoksen voisi kategorisoida ensimmäisen persoonan pulmapeliksi, joka kumartaa vahvasti kohti selviytymiskauhua.
Täältä tulee hirmuinen rölli
Pimeään metsään eksyy mielellään tutkien jokaista valolähdettä, rakennelmaa tai kiintopistettä. Pelottava yleisfiilis nostaa karvat pystyyn: tapahtumissa on jotain syntistä ja vääristynyttä. Pulmat ovat haastavia, mutta tarkkaavaisuus palkitaan aina etenemisellä. Varsinkin esineitä kannattaa tutkia ajatuksella, jottei tärkeät johtolangat mene ohi. Peli ilmoittaa heti alkuteksteissä, että haahuilu ja tietämättömyys ovat osa kokemusta. Maltti on kuluneesti ilmaistuna valttia, sillä asiat aukeavat vasta oikeassa järjestyksessä.
Ensimmäiset pari tuntia etenevät loppujen lopuksi suhteellisen järkevästi, pieni pala kerrallaan eteenpäin. Synkkä Metsänpeitto – alue, jota tutkitaan – on juuri sopivan kokoinen. Se tuntuu aluksi sokkelomaiselta, mutta pian sen erityispiirteet oppii tunnistamaan. Luonnosta löytyy kirjeitä ja viestejä kadonneilta, jotka syventävät taustatarinaa. Sienet palauttavat energiatasoja, ja toki mukana on myös veriuhrauksia. Koska miksi ei?
Kun ensimmäinen alue jää taakse, alkavat rytmityksen ongelmat. Edessä on huomattavasti enemmän kuolettavia vaaroja, jotka tarjoavat edelleen puistattavia kohtaamisia, mutta sitäkin enemmän turhautumista. Tutkiminen ei ole enää mukavaa, kun sama monsteri tappaa ilman syytä useamman kerran. Mitä teen väärin? Jokainen kuolema pudottaa maksimienergiatasoja, joten epäonnistumisesta rankaistaan pidemmässä juoksussa. Inventaario pysyy sentään koskemattomana. Kohdattavat kauhut jatkavat puistattavaa linjaa, mutta peli-iloa ne eivät lisää. Lempon vahvuus on psykologisessa kauhussa, tutkimisessa ja vaativissa puzzleissa.
Yksi elementti liikaa
Graafisesti nimike ei loista, mutta sen tunnelmallinen ja synkkä taidetyyli sekä autenttinen äänimaailma paikkaavat visuaalisen annin eräänlaista rosoisuutta. Onnistunut valaistus tekee myös paljon, vaikka välillä pimeys ottaa jopa liikaa alaa. PC-vetoisuus näkyy selkeästi esineiden käsittelyssä ja kontrolleissa: hiirellä ja näppäimistöllä pienten kohteiden klikkailu on varmasti huomattavasti tarkempaa kuin PlayStationin ohjaimella.
Lempo on kaksijakoinen kokemus. Se vetää puoleensa, mutta tietyt suunnitteluratkaisut tuntuvat enemmän rangaistuksilta kuin tunnelmaa nostattavilta tehokeinoilta. Kuusimetsän avoin maailma tarjoaa tarpeeksi tekemistä ja tutkittavaa ilmankin turhauttavia takaiskuja. Joka tapauksessa One Trick Entertainment on onnistunut luomaan tunnelmallisen ja aidosti jännittävän teoksen. Se on jo hatunnoston arvoinen suoritus.
