Muutama vuosi takaperin julkaistu Lords of the Fallen ei ole erityisen muistettava Dark Souls -klooni, mutta se on sentään hauska ja oman näköinen. Samaa nimeä kantava jatko-osa on uusi alku sarjalle, joka ei edes päässyt käyntiin, ei ole sitäkään. Se näyttää ja kuulostaa Dark Soulsilta, mutta vailla sielua tai edes tuttuuden riemua.
Tämä on kuultu ennenkin
Tarina sijoittuu tuhansia vuosia alkuperäisen osan jälkeen. Hahmot ovat uusia ja vanhoihin viitataan vain ajoittain. Tarkoitus on saada uudet pelaajat innostumaan maailmasta, joka on parhaimmillaan kokoelma puolituttuja konsepteja From Softwaren teoksista.
Matkalla kohdataan jälleen vähäpuheisia matkalaisia, joiden tarinantyngistä saa korkeintaan vivahteita kokonaisuudesta. Se, mikä From Softwaren kerronnassa tuntui omalaatuiselta, tuntuu nyt vain turhauttavalta. Kukaan ei osaa käyttää kokonaisia lauseita, joten juonta parsitaan kasaan latausruutujen ja valikoiden historiikkien kautta.
Muut tämän lajityypin kloonit käyttävät samoja tehokeinoja, mutta harva näin avoimesti lainaten. Jopa keskinkertainen Lies of P tuntuu omaperäiseltä Lords of the Fallenin rinnalla. Siinä on sentään jotain yritystä irrotella kerronnalla.
Myönnettäköön, että Lords of the Fallen yrittää edes jotain, mutta sen onnistumisesta voidaan olla monta eri mieltä. Hahmo kuljettaa mukanaan lyhtyä, joka valaisee maailmamme varjopuolen käsinkosketeltavaksi todellisuudeksi. Tuonpuoleisessa tietyt asiat eivät ole samoja, kuin mitä ne ovat nykyhetkessä. Näin ollen tiettyjä alueita avataan vain liikkumalla kahden todellisuuden välillä.
Ei, tämäkään ei ole omaperäistä, mutta se on sentään jotain. Toteutus tosin vain paljastaa, miten heikkoa pelin kenttäsuunnittelu lopulta on. Tutkiminen ei tunnu luonnolliselta, joten pelin pitää jatkuvasti muistuttaa seikkailijoita siitä, että toinen maailma on edes olemassa. Alussa pelaajalle tarjoillaan älytön määrä tekstilaatikoita, joissa opastetaan käyttämään lyhdyn eri toimintoja. Sitten flikkarilla sohitaan kaikkialle, kunnes vastaan tulee alueita, joihin pääsee vain valomerkin keinoin.
Lyhtyhippa on ängetty mukaan myös taisteluihin, mikä aiheuttaa omia harmaita hiuksia. Jotkut hirviöt ovat myös kuolemattomia kunnes heistä irrottaa ylimääräisen sielun, joka on lähtenyt mukaan reppureissulle. Irrottaminen tapahtuu soihdun oman hyökkäyksen avulla, jonka aktivointi näyttää aiheuttavan myös akuutin reumatismin hahmossa. Koko ruljanssi tapahtuu sen verran hitaasti, että pelaaja ehtii tässä välissä käydä vaikka pienellä happihyppelyllä. Tämän jälkeen on sitten toivottava, ettei irronnut sielu vahingossa tipahda tekstuureista läpi johonkin, missä sitä ei voi vahingoittaa.
Tuo on nähty aiemmin
Sankari valitaan tutuista arkkityypeistä, joista jokainen painottaa eri osa-alueita. Tässä kohtaa peli saavuttaa pienen määrän omia onnistumisia. Hahmoluokkien yhteydessä kerrotaan, minkälaiselle pelityylille mikäkin hahmo soveltuu.
Hahmoluokat myös tuntuvat erilaisilta, mistä peli myös ansaitsee pisteitä. Vaikka itse pelaaminen tuntuu suossa tarpomiselta, ainakin se on rahtusen erilaista laahustamista hahmosta riippuen.
Ulkonäön valinta on yhtä turhaa kuin Dark Soulsissa, sillä valtaosa ajasta hahmoa tapitetaan takaapäin ja täysissä varusteissa. Sama pätee rivivihollisiin, jotka ovat sakea virta samasta pakasta vedettyjä jätkiä. Pomotaisteluissa visuaalinen ilme piristyy hieman, mutta minkäänlaista villiä omaperäisyyttä on turha odottaa.
Maailma puolestaan on haukotuttava sekoitus itäeurooppalaista maaseutua, luolastoa ja linnastoja. Jos on pelannut yhtäkään tämän lajityypin peliä viime vuosina, niin Lords of the Fallenin visuaalinen ilme on tuttu kuin oma kotikaupunki.
Ei siten, että aiempi Lords of the Fallen olisi ollut mitenkään omaperäisempi tällä saralla. Mutta siinä sentään näkyi ajoittain jopa värejä ja jotain visiota, joka ei ollut lainattu muualta. Hahmot olivat hupaisasti liioiteltuja. Ne olivat irtaantuneita todellisuudesta sarjakuvamaisella tavalla. Nyt voisi laittaa minkä tahansa hetken Bloodbornesta tai Dark Soulsista tämän rinnalle, enkä usko monen heti arvaavan mikä niistä ei ole From Softwaren käsistä.
Nuo ovat myös tuttuja
Valitus omaperäisyydestä tuntuisi vähäpätöiseltä, jos Lords of the Fallenia olisi hauska pelata.
Jopa itseään toistavat teokset voivat olla nautinnollisia, jos niiden parissa aika kuluu kuin siivillä. Lords of the Fallen on tämän vastakohta: sitä on suru pelata.
Teknisellä tasolla mennään metsään jo alusta alkaen. Performance-tilassakin Lords of the Fallen kärsii jatkuvista ruudunpäivitysongelmista, joiden takia kuva tutisee kuin viimeistä päivää pienissäkin kahakoissa. Erikoista kyllä, vika tuntuu pahenevan mitä kauemmin pelin parissa viihtyy. Jos ohjelman sammuttaa täysin ja käynnistää alusta, tutina vähentyy noin tunnin ajaksi.
Taisteluissa viholliset saattavat kadota ympäristön sisään. Joskus aseiden tekstuurit haihtuvat ilmaan. Muutaman kerran hahmoni kuoli hyökkäykseen hirviöstä, jota ei näkynyt ruudulla. Vasta myöhemmin tajusin, että hyökkäys oli lentänyt kaukaa pelin piirtoetäisyyden ulkopuolelta. Peli rekisteröi hahmoon kohdistuvan vahingon, mutta ei vaivautunut näyttämään projektiilia tai hyökkääjää pelaajalle.
Samat ongelmat pätevät pomotaisteluihin, jotka ovat täysin arvaamattomia surkean teknisen toteutuksen vuoksi. Välillä iskut osuvat selkeästi liian kaukaa, joskus taas vihollisen vieressä voi seistä liikkumatta ottamatta yhtään vahinkoa. Pelin ensimmäiset kolme isompaa taistelua ovat tavattoman helppoja, jonka jälkeen vaikeustaso nousee niin railakkaasti kattoon, että kokonaisuus alkaa tuntua jo pelaajan kiusaamiselta.
Arvostelun kirjoittamisen jälkeen peliin tuli uusi päivitys, joka korjasi muutamia suurimpia teknisiä ongelmia, mutta ei läheskään tarpeeksi, että se vaikuttaisi arvosanaan. Kaiken lisäksi päivitys korruptoi vanhat tallennukset ja pakotti aloittamaan pelin alusta. Minkään pelin tekeminen ei ole helppoa, mutta vain näkyvästä lopputuloksesta voi kirjoittaa. Mikäli Lords of the Fallen paranee vuosien varrella suurten päivitysten saattelemana, se ansaitsee toisen katsauksen.
Tulivatko nämä ryhmäalennuksella?
Dark Souls -lajityypin pelit ovat parhaimmillaan ihastuttavia esimerkkejä siitä, mitä pelintekijät voivat tehdä samasta muotista. Mutta ne ovat jo nyt kaavoihin kangistuneita, eikä kukaan tunnu uskaltavan edes yrittää innovaatiota.
Paitsi tietenkin From Software itse, jonka Elden Ring rikkoi kaikki ne kaavat, mitkä tekijät olivat itse luoneet. Avoimeen maailmaan siirtymisen jälkeen on vaikea palata takaisin menneeseen. Varsinkin silloin, kun kyseessä on toisen tiimin muisto siitä, miltä se menneisyys näyttää.
Tämä luo oudon noidankehän, josta Lords of the Fallen ei pysty irtautumaan. Sen onnistumiset muistuttavat kaikesta, mitä Dark Souls on tehnyt oikein. Sen epäonnistumiset puolestaan ovat esimerkkejä siitä, miten paljon paremmin alkuperäinen osasi hyödyntää näitä mekaniikkoja ja kerrontaa.
Koska se omistautuu imitoimaan alkuperäistä niin syvällä rakkaudella, se ei kertaakaan anna ymmärtää, miksi sille pitäisi antaa aikaa ja rahaa. Parempia kilpailijoita ilmestyy vuodessa melkein kymmeniä kappaleita. Elden Ring on yhä yksi lajityypin parhaista peleistä, eikä Dark Souls 3 tunnu vanhentuneen tippaakaan.
Kuten yksi Lords of the Fallenin alkupään pomoista ihmettelee: miksi tyytyä huonoon korvikkeeseen?
