Ei
NieR: Automata on peli, jolla on tärkeää sanottavaa. Vanhat pierut näkevät siinä ripauksia Neon Genesis Evangelionista, Macrossista ja Terra E:stä. Klassikoista, joissa samoja teemoja ihmisyyden perimmäisestä olemuksesta käsiteltiin samalla kovakätisyydellä. Teinivuosina tämä ryhmä muodosti eräänlaisen pyhän kolminaisuuden, joka edusti sitä parasta käsikirjoittamista ja syvällistä pohdintaa, mitä tarinankerronalta voisi toivoa. Parikymmentä vuotta myöhemmin ne ovat edelleen rakkaita, mutta niiden muistaminen pistää sieluun samalla tavalla, kuin muiden menneiden ihastusten muisteleminen. Nyt säröt ja noloudet näkee helpommin.
NieRin maailmassa vierailu on kuin uintia nostalgian virrassa. Siinä ei ole melkein mitään omaperäistä, mutta parhaimmat hetket muistuttavat hyvistä ajoista tavalla, joka lämmittää sydäntä. Samalla tavalla sen heikompi anti on tuskallista katsottavaa, koska se muistuttaa ajasta, jonka jätti taakseen kauan sitten.
Maailmanloppua odotellessa
Maailmanloppu koitti kauan sitten. Nyt jäljellä olevat rippeet ihmiskunnasta yrittävät kerätä palasia yhteen tuhon keskellä. Etulinjan taistelijoina toimivat YoRHa-sarjan androidit, 2B ja 9S, jotka taistelevat maahan hyökännyttä robottiarmeijaa vastaan. Kaksikon yhteiset koitokset muodostavat selkärangan pitkälle tarinalle, joka pitää pelata monta kertaa läpi, jos aikoo kokea kaiken, mitä pelillä on sanottavana. Taustalla pyörii myös alkuperäisen NieRin päähenkilö Emil, jonka traagisesta kohtalosta saadaan irti yllättävän koskettava raina, joka toimii oikeastaan paremmin kuin pelin päätarina.
Päähenkilöinä nähdään androideja, joilla ei pitäisi olla tunteita, mutta ensi minuuteista lähtien on selvää, että niitähän kyllä piisaa. Samalla silmään pistää tympeä fanservice, joka alusta asti vesittää tarinan yrityksiä olla vakavasti otettavaa pohdintaa ihmisyydestä. Ensimmäiset parikymmentä tuntia kuluvat 2B:n parissa, joka viilettää ympäriinsä pikkuhousut vilkkuen jatkuvalla syötöllä. Peli tarjoilee muutaman onnettoman selityksen goottilolitan univormulle, mutta ne ovat yhtä laimeita kuin Hideo Kojiman viserrykset siitä, miksi hänen hahmonsa pukeutuu verkkosukkahousuihin ja bikiniin eturintamalla.
Tieteiskirjallisuuden ja elokuvien ystäville NieR: Automata ei tarjoile mitään uutta tai mullistavaa. Sen juoni on kokoelma tarkkaan valittuja paloja lajityypin parhaista teoksista. Varsinkin Arthur C. Clarken, Jean-Paul Sartren ja Isaac Asimovin tekstit ovat hyvin edustettuna. Tämä ei missään nimessä ole pahasta. Hyvä sci-fi lainaa toisilta kommentoidakseen asioita, joita se pitää tekohetkellä tärkeänä. Mutta vuosien varrella NieR on saanut maineen omaperäisenä ja merkittävänä videopelinä, jonka tarinaa hehkutetaan pelitaiteen merkkipaaluna. Kun siihen viimein pääsee käsiksi, pettymystä on vaikea peitellä. Lopulta kyseessä on kuitenkin hyvin tuttu ja turvallinen läpikatsaus lajityypin tunnetuimmista teemoista, joka peittelee heppoisen rakenteen turhauttavan pitkäksi venytetyn pelikokemuksen alle.
Höpsismiä
NieR: Automata on sekoitus roolipeliä, tasohyppelyä ja hetkittäisiä pyrähdyksiä luotihelvettiin. Sen kunnianhimoinen rakenne leikkii lajityypin odotuksilla, kliseillä ja mekaniikoilla. Ajoittain nämä kokeilut ovat riemastuttavia, erityisesti silloin, kun päähenkilöiden matka maailmanlopun jälkeisen dystopian halki nostaa kierroksia animesta tuttuun tapaan. Ensin pistetään robotteja paloiksi aalto toisensa jälkeen, sitten lennetään ilman halki mekaanisilla siivillä ja ammutaan kaikkea mikä liikkuu. Lopulta miekkaillaan massiivista androidia vastaan jättimäisen megalopolin raunioissa. Pöhköä puuhaa, mutta hauskaa ja viihdyttävää sellaista.
Ongelmaksi muodostuukin kaikki muu. Toiminnan ja villin irrottelun välimaasto on erämaa surkeaa dialogia, jonninjoutavia sivutehtäviä ja harmaata joutomaata silmänkantamattomiin. 2B ja 9S ottavat osaa erinäisten kapinallisten elämiin, keskustelevat heidän paikastaan maailmassa, jota he yrittävät rakentaa ja etsivät merkkejä sivilisaatiosta, joka aikanaan loi oman tuhonsa. Teoriassa kaikki tämä on toimiva pohja hyvälle seikkailupelille. Se on oikeastaan tismalleen sama runko, jota Horizon: Zero Dawn käyttää onnistuneesti.
Mutta NieR: Automata ottaa itsensä niin vakavasti, että jokainen osa-alue tuntuu turhauttavalta savotalta. Löytämisen ilosta on vaikea puhua, kun maailma on massa harmaata toistoa ja jokainen tehtävä on klooni itsestään. Hyvä peli pystyy kommentoimaan omia vajavaisuuksiaan käyttämällä näitä trooppeja esimerkkeinä lajityypin rajoituksista, mutta se vaatisi Nier: Automalta huumorintajua, jota siltä ei näytä löytyvän. Sen sijaan peli rojahtaa melodraaman lohduttavaan syleilyyn.
Pieni on kaunista
NieR: Automata julkaistaan ensimmäistä kertaa Switchille, eikä odotus ole ollut turhaa. Käännös on kaikin puolin toimiva ja yllättävän eheä kokonaisuus. Pelasi sitten telkkarista tai käsikonsolilta, toiminta on sulavaa ja vailla suurempia teknisiä kömmähdyksiä. Jopa Switch Liten kammottavan huonolta ruudulta NieR: Automasta saa selvää. Ainoastaan pienimmät valikot ja tekstitykset vaativat tihrustamista, mutta nekin vain paikoittain. Mikäli Switch on telkkarissa kiinni, eroja alkuperäiseen julkaisuun saa hakea tarkkaan syynäämällä. Kehuja pitää toki muistaa kohdella maltillisesti, kyseessä on kuitenkin edellisen sukupolven peli, joten on vähintäänkin odotettua, että Switch pystyisi pyörittämään sitä jopa sen vanhentuneella raudalla.
Varoituksena kuitenkin pitää todeta, että NieR: Automata on pohjimmiltaan toimintapeli. Erityisesti Switch Litella pelattaessa voi huomata, että peukut alkavat huutaa hoosiannaa pitempien pelisessioiden kanssa. Parhaimman kokemuksen saa erillisen ohjaimen kanssa, mikä ei ole kaikille mahdollista.
Pitkä on kärsijän tie
Valitukset eivät tuntuisi yhtä merkittäviltä, mikäli NieR: Automata olisi hauska pelikokemus. Mutta se ei ole. Se on toimintaroolipelin hybridi, joka kuitenkin painottaa tarinavetoisuutta. Ikävä kyllä sen tarina on kuin vanha kaakki, joka ei jaksa kantaa edes lyhytromaanin tynkää, saati sitten kymmenien tuntien epookkia.
Päätarinan voi päästä läpi noin kuudessatoista tunnissa, mutta tämä on vain osa kokonaisuudesta. Todellinen loppu vaatii vielä muutaman pelikerran lisää. Jokaisella uudella kierroksella nähdään vilaus kokonaiskuvasta, jonka tosin voi arvata jo reilusti ennen ensimmäisen pelikerran loppua.
Tässä herää perimmäinen kysymys siitä, miten monta yritystä pelille pitää antaa, että siitä tulee hyvä? Vuosien varrella on argumentoitu, että moni peli vaatii kymmeniä tunteja päästäkseen kunnolla vauhtiin. Ennen tiettyä maagista pistettä ei missään nimessä voi lopettaa pelaamista, muuten ei ole kokenut peliä oikein.
NieR: Automatan tapauksessa minulle kerrottiin, että vasta kolmas pelikerta antaa kunnon perspektiivin kokonaisuudesta. Toinen ystäväni oli sitä mieltä, että ilman jokaisen lopun näkemistä ei ole kokenut peliä, kuten sen tekijät ovat visioineet. Tämä vaatii vähintään neljänkymmenen tunnin panostusta peliin, jota ei ole hauska pelata.
Lopulta NieR vei minulta reilut 30 tuntia lopputekstien näkemiseen. Viimeiset pelikierrokset juoksin läpi keskittymällä vain ja ainoastaan päätarinaan. Loppuratkaisu oli juuri se, minkä arvasin sen olevan ensimmäisen tarinan puolivälissä.
Oliko toisto sen kaiken arvoista? Ei oikeastaan. Loppua kohden huomasin, että halusin saavuttaa viimeisen etapin odotuksien täyttämiseksi. Joka kerta, kun halusin lopettaa pelaamisen ja jättää koko homman sikseen, kuulin päässäni työkaverien ja ystävieni äänet, jotka muistuttivat siitä, että pelille pitää antaa mahdollisuus. Siitä tulee kyllä hyvä myöhemmin.
Ei tullut, mutta ainakin voin nyt artikuloida paremmin, miksi näin on. Nier: Automata vaatii pelaajalta paljon, mutta tarjoaa hyvin vähän vastapainoksi. Arvostan sen kunnianhimoa ja halua sekoittaa eri lajityyppejä keskenään, mutta kaoottinen huuma ei vie huomiota siltä, että pelin tarina on ennalta-arvattava sekasotku pliisua melodraamaa.
Se vie pelaajan matkalle, jonka loppuratkaisu on selvillä alusta alkaen. Jos peli saisi siitä irti dramaattista ironiaa, joka painottaisi teemoja kohtalosta ja oman tragedian punomisesta niin lopputulos olisi koskettavampi.
Sen sijaan NieR: Automata sokaistuu omasta nokkeluudesta, eikä suostu antamaan pelaajalle vapautta tai mahdollisuutta kokea mitään näistä hetkistä itse. Se vääntää rautalangasta, kun sen pitäisi antaa sanomattomalle tilaa hengittää. Lopulta voi katsoa taaksepäin ja nähdä, mistä polku on alkanut, ja mitä kaikkea jäikään näkemättä. Teoriassa tarina kannustaa aloittamaan matkan jälleen uusin silmin. Itse sanoin näkemiin ja poistuin takavasemmalle heti, kun oli mahdollista.
Kuten runoilija sen aikanaan sanoi: paska reissu, mutta tulipahan tehtyä.
