Hieman nuoremmille suunnatun Legend of Spyro -trilogian päätösosassa Dawn of the Dragon suljetaan kaksi vuotta aiemmin alkaneen tarinan kannet, joita tämä arvostelija ei ole koskaan aukaissutkaan. Purppura lohikäärme Spyro vapautuu entisen arkkivihollisensa Cynderin kanssa kristallin sisältä vain huomatakseen pimeyden mestari Maleforin maailmanlopun juonien olevan loppusuoralla. Toisiinsa maagisesti kahlittuna olevat Spyro ja Cynder joutuvat turvautumaan toistensa apuun, mikäli mielivät nähdä maailmansa vielä eheänä.
Karrelle palanut satumaa
Legend of Spyro: Dawn of the Dragon on vaihtelevan maineikkaan pelisarjan ensimmäinen pyrähdys nykyiselle konsolisukupolvelle. Päivittynyt rauta tarjoaa hehkeämmän silmäkarkin ohella aiempaa monipuolisemman kokemuksen, joskin tasoloikkajuurista on luovuttu toiminnallisemman lähestymistavan edessä. Toisiinsa kahlittuina Spyro ja Cynder tuovat uutukaisena sarjaan myös yhteistyötilan, joka on tehty harvinaisen helppokäyttöiseksi. Missä vaiheessa tahansa toinen pelaaja voi liittyä mukaan tai poistua pelistä vain nappia painamalla. Kaksinpeli tuo mukanaan elin- ja taikavoimien siirron toiselle sekä yhteiset kombot avittamaan lohikäärmeiden taivallusta eteenpäin. Kahleet pitävät kuitenkin huolen siitä, ettei samalta ruudulta pääse karkaamaan.
Lapsilohikäärmeiden odysseia vie pelaajan läpi kirjavien maisemien, jotka vaihtelevat tasoltaan laajalti. Värikkäiden satumaisemien sijaan toiminta tapahtuu useimmiten tylsemmissä luolastokomplekseissa ja tuhkan syömissä vulkaanimaisemissa. Aiemmista osista poikkeava vapaa lentely ruokkii illuusiota näennäisen vapaasta etenemisestä, vaikka kentissä on oikeasti tasan yksi reitti loppuun. Tuomiovuorta lähestyessä kenttien lineaarisuus korostuu yhä selkeämmin. Alkukenttien laajat nummimaisemat jäävät ainutkertaisiksi kokemuksiksi. Ulkoasultaan Dawn of the Dragon on kuitenkin näyttävän satumainen, vaikka ruudunpäivitys sammaltelee hieman kimaltelevien maisemien ja lukuisten vihollisten yhteydessä.
Tulta ja tappuraa
Pelisarjan toimintapainotteisuus näkyy kaikkialle syntyvissä ja ennen pitkään jo tylsäksi käyvissä vihollismassoissa, joita taltutetaan yksinkertaisilla komboilla sekä erikoisliikkeillä. Perusviholliset tippuvat suuremmitta ongelmitta Tuonelaan, mutta muutamat välipomot sekä isommat hirmut onnistuvat ajoittain viemään sorminäppäryyden äärimmäisyyksiin kokeneeltakin pelaajalta, puhumattakaan pelin suositusikärajan tuntumassa olevalta pikkunassikalta. Loppua kohden ylimääräinen avitus kristallien avulla loppuu lähes tyystin, ja pahimmillaan ahtaaseen tilaan sullotaan pari isoa peikkoa sekä muutamia pikkupirulaisia varmistamaan, että viime kentän loparissa milliin jääneet elin- ja taikamittaristo pääsevät tehotarkkailuun. Asiaa ei liiemmin helpota pasifistisin bitein varusteltu tekoäly, mikä onnekseen pelastaa myös monesta tukalasta tilanteesta, sillä täysissä sielun voimissa olevan kahlekumppanin voi vaihtaa lennosta oman ohjaimensa alle.
Spyrolle ja Cynderille on siunattu omat neljä uniikkia taikaa, joilla mönkiäisten kurmotus tapahtuu astetta vikkelämmin. Taikapisteitä itikan lailla ryystävät erikoisuudet ovat päivitettävissä isommilta örkeiltä sekä kokemuskristalleista saaduin pisteiden turvin, jolloin muun muassa niiden tehokkuus paranee. Kullakin suusta syljettävällä nektarilla on vielä kaksi erilaista käyttötapaa, joiden tehokas hyödyntäminen avittaa monissa tilanteissa. Taikojen voimaan, omaan kestävyyteen ja vahingontuottoon vaikuttavat vielä kentistä löytyvät haarniskat, joita on yhteensä yhdeksän kappaletta per siipipari. Tarpeeksi kombotappoja kerryttämällä pystyy vapauttamaan sisäisen lohikäärmeensä, jolloin rajatun ajan turvin tuotetaan ekstramäärä vahinkoa kaikille tiellä oleville. Kokemuksen lailla taikoihin ja haavojensa parantamiseen vaadittavat nesteet kerätään vihollisista ja ennen kaikkea maastoon ripotelluista uudelleenkasvavista kristalleista. Jotkin taistelut pitkittyvätkin usein puuduttaviksi edestakaisin juoksuiksi kristallien ja voimakkaiden vihollisten välillä.
Tähtinäyttelijöiden sikermä
Legend of Spyro: Dawn of the Dragon ei ole omaperäinen peli. Se on genrearkistonsa tyhjät laatikot kolunnut reliikki, joka viihdyttää mutta ei juuri sen enempää. Hollywoodin A-nimillä (mm. Elijah Wood, Gary Oldman, Christina Ricci, Mark Hamill) kuorrutettu ääninäyttely ja sulavahko presentaatio on tasoloikka-/toimintapelien ystäville tuotantoarvollisesti laadukas, mutta sisällöllisesti hyvin köyhäksi jättävä kokemus, jossa suurimmat pähkäilyt aiheuttaa hitaan tai nopean lyönnin puntarointi lähestyvän metsäpeikon edessä.
