Amerikka 1800-luvun lopulla. Antisankari John Cooper jahtaa arkkivihollistaan Frankia halki korpimaan. Nopeasti levittyvä yhteiskunta etenee kohti Kaliforniaa, eikä pian lainsuojattomilla ole tilaa missä rellestää. Mutta jotenkin Frank onnistuu aina livistämään Cooperin nenän alta. Epätoivoinen lehmipoika alkaa olla tiensä päässä, kun kohtalo puuttuu peliin.
Kuin sattuman kautta Cooperin tielle osuu Arthur "Doc" McCoy, palkkionmetsästäjä ja yleinen äkäpussi, joka suostuu lähtemään mukaan metsästykseen. Ennen kuin Daltonia ehtii sanoa, kaksikon ympärille on kerääntynyt kokonainen kavalkadi uusia ystäviä. Kate O’Hara on pakosalle lähtenyt morsmaikku, joka yrittää suojella setänsä maatilaa. Meksikolainen Hector Mendoza taas ei ole vielä törmännyt tappeluun, josta voisi kieltäytyä. Mystisellä Isebella Moreaulla on omat syynsä lyöttäytyä mukaan, mutta niitä hän ei kerro. Yhteisvoimin tien päälle lähtevä viisikko suuntaa hevosensa kohti Amerikan sydänmaata, tähtäimissään kosto.
Ajallisesti peli on esiosa jo useita vuosia vanhalle Desperados: Wanted Dead or Alive -pelille, joka itsessään on jo niin vanha, ettei sitä varmaan moni muista. Uusin tulokas toimii kuitenkin eräänlaisena uutena alkuna sarjalle, eikä vanhoja pelejä tarvitse tuntea ollenkaan. Pitkäaikaiset fanit pääsevät kuitenkin nauttimaan sarjan tuttujen hahmojen alkuperistä, vaikka tarina onkin erittäin heppoinen.
Tyylipuhdas kuurupiilo
Tyylilajiltaan Desperados III on reaaliaikainen strategiapeli, jossa valtaisten armeijoiden sijaan ohjataan vain muutamaa hahmoa kerralla. Jokaisella on omat vahvuudet ja heikkoudet, eikä yhtäkään kenttää pysty siististi suorittamaan yksinäisenä sutena. Toki on täysin mahdollista laittaa ranttaliksi ja antaa kaikille lyijymyrkytys, mutta toimintapelinä Desperados ei ole vahvimmillaan. Ampuminen kovassa kiireessä on auttamattoman kömpelöä, eikä esimerkiksi tykkien käyttäminen ole ollenkaan hauskaa. Kuten vaikka Metal Gear -sarjassa, hiiviskely on pelin rikkaus.
Tätä tukevat lajityypin tutut ja turvalliset mekaniikat. Viholliset näkevät tiettyyn pisteeseen asti, ja heidän näkökenttänsä kommunikoidaan vihreillä, keltaisilla ja punaisilla palkeilla. Mitä todennäköisimmin hahmo on jäämässä kiinni, sen punottavammaksi näkökenttä muuttuu. Jos oikeasti haluaa pistää kokemusta hankalaksi, voi vaikeimmilla asetuksilla poistaa kaikki varoitukset ja avusteet täysin.
Piileskelyä rytmittää hevosmiesten omanlaiset taidot, joiden hyödyntäminen on oma hupinsa. Cooper voi härnätä ohikulkijoita heittelemällä kolikoita, jolloin hövelimpien tyyppien huomio kiinnittyy heti toisaalle. Mutta samalla kikalla voi myös ärsyttää paikallisia eläimiä, mikä aiheuttaa hengenvaarallisia seurauksia. Hector kantaa mukanaan valtaisaa karhunrautaa, joka helposti pistää miehen kuin miehen paloiksi. Ei muuta kuin ansa pystyyn ja vislaamalla houkuttelemaan tietämätön bandiitti lihoiksi. Mielikuvituksettomasti Kate O'Hara osaa flirttailla tai hätyytellä miehiä sokaisevalla hajuvedellä, eikä kumpikaan näistä tunnu läheskään yhtä kiinnostavalta kuin mitä äijille on tarjolla.
Toiminnan pääpaino on ympäristön hyväksikäytössä toinen toistaan tiukempien tilanteiden selvittämiseksi. Esimerkkinä vaikka paikallista kyläpahasta riivaavan koplan hengiltä saattaminen. Jos jengin muut jäsenet näkevät, että joku on ammuttu tai puukotettu, päätyy koko kaupunki hälytystilaan. Tällöin eteneminen vaikeutuu entisestään, eikä kentän suorittaminen ilman Auringonlaskun ratsastajien lopun uusiutumista ole mahdollista. Mutta jos johtoporras potkaisee tyhjää tapaturmassa, niin mikäs siinä, näitä sattuu. Tässä tapauksessa lähetetään vaikka yksi hahmoista paikallisen kirkon katolle odottamaan mahdollisuutta höllätä kirkonkellojen kiinnikkeitä. Samalla toinen käy härnäämässä jo valmiiksi kärttyisää biisonia, jota yksi rikollisista kouluttaa. Pieni kärsivällisyys palkitaan pikimustalla huumorilla kun villin lännen julma todellisuus pistää miehiä päiviltä kuin kellopeli. Vaihtoehtoisia lähestymistapoja on useita, ja jokaisen kanssa on hauskaa. Kokonaisuus muistuttaa Hitman-sarjaa parhaimmillaan.
Kokonaisuus kiiltää
Toteutus on sarjalle tuttua laatua. Tekemistä on vaikka muille jakaa, ja kentät ovat valtavia sokkeloita, joiden tutkimiseen voi kuluttaa päiviä. Yhtä ainoaa oikeaa reittiä ei ole, eikä yrittämisestä sakoteta lainkaan. Sen sijaan peli kannustaa kokeilemaan ja tutkimaan erinomaisen pikatallennussysteemin avulla. PlayStationilla ohjaimen keskipainikkeesta peli tallentaa äskettäin tehdyt päätökset kolmeen kertaan asti, antaen pelaajalle mahdollisuuden yrittää eri taktiikoita pidemmälläkin tähtäimellä. Lisäys on erinomainen, sillä yhdessä kentässä voi aikaa kulua helposti yli tunti jos pulmia jää kunnolla miettimään. Sivutehtävät ja haasteet tarjoavat lisää tekemistä, mutta näistä osa vaikutti suorastaan raivostuttavilta jo lukiessaan, kuten erään toimintapainotteisen kentän läpäiseminen ilman aseita.
Tähän vaikuttaa myös pelin ohjaus, joka PlayStationille siirrettynä on selvästi kärsinyt käännöksessä. Kamerakulman vaihtaminen on usein turhauttavan herkkää, eikä hahmojen taitojen selaaminen tunnu luontevalta. Välillä on myös mahdoton nähdä, aikooko hahmo nostaa ruumiin maasta vai hypätä kalliolta alas, sillä molemmissa toiminnoissa on tismalleen sama nappi. Myös meille nakkisormille keskinapin pikatallennus on yhtä aikaa kirous ja siunaus. On totta, että sen olemassaolo on pitkään tarvittu lisäys konsoleille, mutta samaan aikaan hätätilanteessa sen painaminen on turhankin helppoa. Terveisin lehmipoika, joka jäi ikuiseen Päiväni murmelina -väijytykseen väärän napin vuoksi.
Hän ei oo oikea cowboy...
Vauhdikasta ja moniulotteista shakkia pitää koossa tarina, joka ottaa mallia häpeilemättä kaikista tunnetuista western-elokuvista ja -sarjakuvista. Wyatt Earp siellä, Lucky Luke täällä, ja yllättävää kyllä jopa ripaus Westworldia on löytänyt tiensä mukaan. Osa sekoituksesta toimii, mutta loppua kohden kokonaisuus käy enemmänkin puuduttavaksi. Hahmot itsessään eivät ole mitenkään kiinnostavia, eikä Cooperin kostoretki säväytä tavalla, jolla tekijät sen selkeästi toivoisivat. Mustaan magiaan taipuva Moreaun hahmo on myös turhauttavan laiska stereotyyppi, jollaista ei uskoisi enää käytettävän.
Onneksi kuitenkin ääninäyttely ja pelin komea soundtrack pelastavat paljon. Hahmojen välistä sanailua kuuntelee yllättävän mielellään, ihan kuin tehtävien sisäinen dialogi olisi tullut täysin eri tiimiltä. Visuaalisesti komea peli on myös ilo silmälle. Kentät ovat kauttaaltaan tulvillaan pieniä yksityiskohtia, ja niiden tutkimisessa menee tovi jos toinenkin. Kun tehtävän on päässyt läpi, peli näyttää kartalta pelaajan valitsemat tiet ja teot, sekä miten kauan niiden toteuttamiseen käytettiin. Kokonaisuus on valloittava ja herättää joka kerta fiiliksen lähteä yrittämään uudestaan.
15 laajaa kenttää kattava kokonaisuus tarjoaa pelattavaa kuukausiksi. Vaikka itse pääpelin voi läpäistä helpoimmalla vaikeusasteella alta kymmenessä tunnissa, oman suorituksen hiominen ja erikoistehtävien kerääminen tuplaa tuon ajan helposti. Mitä korkeammalle riman asettaa, sitä armottomammaksi kokonaisuus käy. Korkeimmilla vaikeusasteella toimintaa ei saa hidastettua tai pysäytettyä, vihollisilla on jokaisella haukansilmät, ja koko reissu on kerrasta poikki. Loppuun asti mietitty ja porrastettu pelimekanismi palkitsee kuitenkin vaikka pelaisi millä tahansa vaikeustasolla.
On selvää, että Desperados III on pitkän ja huolellisen suunnittelun tulos, jonka jokaisesta sopukasta paistaa rakkaus lajityyppiä kohtaan. Vaikka pelin tarina jättää paljon toivomisen varaa, ei kokonaisuutta voi moittia kuin pienistä kömmähdyksistä. Tämä on kuluvan pelivuoden lämpimin yllätys.
