500 vuotta tulevaisuuteen sijoittuvan tarinan päähenkilö on Mace Griffin, entinen lainvartija, joka joutuu vankilaan lavastettuna syylliseksi. Päästyään vankilasta Griffin pestautuu palkkasotilaaksi yrittäen samalla selvittää, kuka hänet järjesti telkien taakse. Tehtävät kuljettavat häntä ristiin rastiin Vagner-järjestelmää.
Palkkasotilas vai palkaton renki?
Mace Griffin Bounty Hunter on pohjimmiltaan perus-FPS, johon on sekoitettu hieman avaruustaistelua. Juoni on ikävä kyllä täysin lineaarinen, minkä takia on hieman vaikea samaistua itsenäisen palkkionmetsästäjän rooliin. Mihin ne palkat menevät? Missä on valinnanvapaus tehtävien suhteen? Tehtävät sijaitsevat mm. tukialuksilla, jonne palkkasoturimme pitää tehtävän alussa laskeutua aluksellaan. Osassa tehtäviä siirrytään jalkaväkihommista takaisin avaruusalukseen vaikkapa puolustamaan tukialusta hyökkääjiltä. Avaruustaisteluun siirtyminen tapahtuu saumattomasti kävelemällä alukseen, astumalla ohjaimiin ja ohjaamalla alus ulos tukialuksesta. Nämä vanhaa Wing Commander -klassikkoa muistuttavat kohtaukset tuovat kieltämättä peliin mukavaa vaihtelua. Avaruustaistelut ovat kuitenkin hyvin yksinkertaisia ja alkavat äkkiä toistaa itseään. Välillä toivoisi myös, ettei tarvitsisi aivan yksin taistella kymmeniä vihulaisia vastaan. Avaruusaluksessa voi halutessaan kesken lennon nousta ohjaimista ja kävellä ympäri alusta, mutta tälle mahdollisuudelle eivät pelintekijät ole keksineet mitään käyttöä.
Muuten toiminta sopiikin normaaliin FPS-muottiin. Silloin tällöin apuna on ns. "hyviä jätkiä", mutta suurimman osan ajasta taistellaan yksin vihollisvoimia vastaan. Ryntäily ei useimmiten kannata, sillä vastassa on hyvissä piiloissa tarkka-ampujia ja sinkomiehiä, jotka päästävät hölmöilevän pelaajan äkkiä päiviltä. Tarkkuuskivääri on korvaamaton työkalu tien raivaamisessa. Asevalikoima on muutenkin varsin tyypillinen. Arsenaalista löytyvät tavanomaiset pistoolit, haulikot, singot ja kranaatit futuristisina versioina. Pelaajalla on yllään haarniska, joka antaa kevyen suojan ja yksittäisistä osumista selviää ilman vaurioita, kunhan vain muistaa antaa suojan latautua taisteluiden välissä.
Vihollisista pääsee nopeimmin eroon tähtäämällä päähän. Osassa aseista on kohdelukitus, joka antaa anteeksi tähtäyksen tarkkuudessa. Varjopuolena se estää päähän ampumisen jos tähtäys sattuu lukittumaan vaikkapa keskivartaloon. Vihollisten tekoälyssä ei ole hurraamista. Välillä ne huomaavat pelaajan vasta lähietäisyydeltä, eivätkä tarkka-ampujatkaan aina ole hereillä. Vihollisten läsnäolon huomaa miltei aina joko ylimielisten kommenttien möläyttelemisestä, toistensa komentamisesta tai painostavasta musiikista.
Ajoittain ruudun yläreunassa näkyy kompassia muistuttava näyttö, joka näyttää suuntaa seuraavaan kohteeseen. Tämä on kaksipiippuinen juttu, sillä voisi kuvitella, että se ehkä helpottaisi ja suoraviivaistaisi peliä liikaa. Toisaalta ympäristöt ovat monissa kohdin täysin samannäköisiä huoneesta toiseen eikä käytössä ole mitään muuta karttaa. Lisäksi tehtävänannot koostuvat yleensä epämääräisesti yhdestä lauseesta ja usein ei tiedä, mitä oikeastaan pitäisi tehdä ja missä.
Mace The Hedgehog
Graafinen toteutus on kelvollinen, ajoittain jopa hieno, ja grafiikka lieneekin PS2:n FPS-pelien parhaimpia. Harmi vain, ettei se pyöri kunnolla. Jo paikallaan pyöriessä ruudunpäivitys saattaa tökkiä ja ongelma pahenee suurissa tiloissa ja useiden vihollisten ollessa yhtäaikaa näytöllä. Veri ja lihanpalat lentelevät, mutta mitään mässäilyä tai irtojäseniä ei pelissä sentään nähdä. Äänimaailma on kokonaisuutena keskinkertainen. Ääniefektit ovat hyviä ja musiikki on asiallisen kuuloista, mutta itseään toistavaa. Ääninäyttelystä voi sanoa sen verran, että Mace Griffinin äänenä toimii itse Henry Rollins, tuo vapaapainijan niskan omaava rock-muusikko. Kukin päätelköön itse, antaako se aihetta odottaa lahjakasta ääninäyttelyä.
Takkuista ruudunpäivitystäkin suurempia ongelmia ovat latausajat ja tallennussysteemi. Kesken tehtävän tulee lataustaukoja aivan yllättäen, mutta enemmän ärsyttävät lataustauot kuolemisen jälkeen vaikka aloituspisteestä olisi edennyt vain kivenheiton verran. Lisäksi kuolemaa saattaa seurata kymmensekuntinen animaatio, jota ei voi ohittaa. Kun pelissä pääsee etenemään, tällaiset asiat eivät niinkään häiritse, mutta kymmenennen kerran samaa kohtaa yritettäessä ne tappavat tehokkaasti halun yrittää uudestaan. Tallennussysteemi puolestaan kerää miinuspisteitä lähinnä näkymättömien tallennuspisteiden ansiosta. Huonossa kunnossa - tai aikarajallisissa tehtävissä ajan ollessa lopussa - tallennuspisteeseen saapuminen saattaa myöhemmin johtaa siihen, että joutuu palaamaan takaisin johonkin aikaisempaan tallennuspisteeseen. Lisäksi pisteiden sijoittelun logiikka on ajoittain kyseenalaista.
Pelattavuus sinänsä on kunnossa. Ainoa valittamisen aihe ovat ajoittaiset tasohyppelykohdat, jotka eivät oikein istu tämäntyyppiseen peliin. Tomb Raiderit olkoot erikseen. Voiko olla turhauttavampaa kokemusta kuin kovasta taistelusta selviytymisen jälkeen hengenmeno tai ajan kuluminen loppuun jossain kellosepän tarkkuutta vaativassa loikkimiskohdassa. Asiaa pahentaa vielä se, ettei herra Griffin tietyissä kohdissa seistessään suostu hyppäämään lainkaan.
Pelkkää sooloilua
Mace Griffinin 13 kohtuullisen pitkässä tehtävässä riittää pelattavaa. FPS-peleistä yleensä löytyvä ja elinikää pidentävä moninpeli loistaa kuitenkin poissaolollaan. Tämä on hieman harmillista, sillä peliin sisältyvä avaruustaisteluelementti olisi voinut inspiroida uusia ideoita varsinkin verkkomoninpeliin.
Mace Griffinin seikkailut tarjoavat kokonaisuutena ihan kelvollista pelattavaa ja tunnelma on pelissä parhaimmillaan addiktiivisen innostava. Se ei kuitenkaan nouse lajityyppinsä parhaimmistoon vaikka kilpailua ei PS2:lla tungokseksi asti ole. Moninpelin puuttuminen huonontaa väistämättä entisestään Macen mahdollisuuksia pärjätä markkinoilla.
