Kaksin aina kaunihimpi
Mario Kart -sarjan nimestä on muodostunut Nintendo-fanien keskuudessa synonyymi hauskanpidolle. Kulttiklassikon leima on koristanut sitä jo SNES-konsolin Super Mario Kartista lähtien, eikä vauhti ole hyytynyt vielä Nintendo 64:n Mario Kart 64- ja Game Boy Advancen Mario Kart: Super Circuit -pelien jälkeenkään. Suosion salaisuus ei ole jäänyt epäselväksi kenellekään pelejä pelanneelle: toimiva ja huippuhauska moninpeli, jossa pidot paranevat pelaajamäärän mukaan. Ei ole siis kovinkaan suuri ihme, että tiedot uudesta GameCubelle kehitettävästä osasta herättivät odotuksia monissa pelaajissa. Nyt tämä Double Dash!! -alaotsikkoa kantava uutuuspeli on saapunut pelikauppojen hyllyille jatkaen tuttua mikroautoilukaavaa uusin kujein. Lukuisten peli-iltojen jälkeen on myönnettävä vauhdin olevan yhä kohdallaan.
Double Dashin uudistukset tuovat uusia tuulahduksia erityisesti moninpeliin, mutta ne toimivat varsin hyvin myös yksinpelaamista silmälläpitäen. Autojen kyydissä on tällä kertaa jopa kaksi hahmoa, joilla molemmilla on oma tehtävänsä. Ensimmäinen huolehtii varsinaisesta ajamispuolesta, kun toinen taas nakkelee kanssakilpailijoita ratojen varsilta kerättävillä esineillä. Työjaon voi vaihtaa nappia painamalla, joten halutessa toinen hahmoista voi varastoida yhden esineen pahan tilanteen varalle. Yksin pelatessa nämä molemmat tehtävät ovat kokonaan omalla vastuulla, mutta useamman hengen kilpailuissa ne on mahdollista jakaa toisen pelaajan kanssa. Yhteistyö on erittäin toimiva idea, jonka ansiosta peliruudun ääressä tulee mekastettua entistä enemmän – huonon pelimenestyksenhän voi aina pistää takapenkkikuljettajan syyksi!
Veikeää kisailua
Mukana on useita tuttuja pelimoodeja, joihin lukeutuu Grand Prix, Time Trials, Versus ja Battle. Näistä ensimmäinen on tietyssä mielessä keskeisin, sillä sitä pelailemalla aukeaa muun muassa hahmoja ja autoja. Ratoja ajellaan perinteiseen GP-tyyliin pisteitä keräillen, aina yksi Cup-turnaus kerrallaan. Näitä neljän radan mittaisia turnauksia löytyy kaiken kaikkiaan neljä, mutta jokainen niistä on voitettava pelin eri vaikeustasoilla mikäli aikoo saada käyttöönsä kaikki lukitut salaisuudet. Vaikeustasot määräytyvät edellisosien tapaan autojen moottorikoon mukaan. Viidenkymmenen kuution kokoisella moottorilla varustettu menopeli on paras vaihtoehto alkeiden harjoitteluun, kun taas 100 ja 150 kuutioisilla vauhtihirmuilla korkeimmasta palkintopallista taisteleminen on jopa pienen työn takana.
Ajotyyliin vaikuttavat pitkälti jo kyydissä olevat hahmot, sillä jokaisella parivaljakolla on omat erikoisesineensä joita muut eivät voi saada. Niitä kerätään sinne tänne ripotelluista esinelaatikoista, kuten pelin tavallisempiakin tavaroita. Esimerkiksi Marion ja Luigin erikoisuutena ovat tulipallot, kun taas Donkey ja Diddy Kong suosivat jättibanaaneja. Yhteensä 10 parivaljakkoa sisältävästä hahmokatraasta voidaan valita mieleisensä hahmosekoitukset, joten erilaisia aseyhdistelmiäkin löytyy moneen eri makuun. Myös hahmojen koko on tärkeä piirre, sillä se vaikuttaa auton painoluokkaan. Hyvänä nyrkkisääntönä on, että hahmot eivät mahdu itseään pienempiin menopeleihin. Täten Bowserin kaltaisen jätin on aina turvauduttava raskaaseen kalustoon, olipa partnerina kuka tahansa. Painoluokkien erot löytyvät etupäässä kiihtyvyydestä ja huippunopeudesta, mutta useimmiten myös ohjattavuudesta. Yleensä mitä kookkaampi kaara, sitä vaikeampaa se on pitää radalla, mutta onneksi myös poikkeuksia löytyy.
Hahmojen määrästä ja parikohtaisista aseista huolimatta itse kilpa-ajo ei ole muuttunut liikaa. Ratoja pujotellaan edelleen monenlaisten esteiden, ansojen ja kilpailijoiden hyökkäysten lävitse – tosin astetta suuremmassa mittakaavassa kuin aiemmin. Kilpailijoilta voi nimittäin pudota matkan varrelle käyttämättömiä esineitä, jotka aiheuttavat paikallaan lojuessa yhtä paljon vahinkoa kuin vihollisen kädestä heitettynä. Toisaalta putoavien esineiden sekaan mahtuu myös hyödyllisiä apuvälineitä, kuten vaikkapa turbosieniä ja tähtiä. Siksi peliruutua on syytä vahtia herkeämättä. Double Dashissa on myös korjattu Mario Kart 64:n hirvittävän pitkät törmäysanimaatiot, joita katsellessa puolet kilpailijoista ehtii pyrähtää ohitse leveä virne naamallaan. Nyt ykköstilalle nouseminen on mahdollista useidenkin kolareiden jälkeen mikäli ajotaidot ovat kunnossa. Muihin kuskeihin voi myös helposti kasvattaa välimatkaa, sillä N64-version tietokonevastustajien kuminauhatekoäly on passitettu eläkkeelle.
Kontrollit toimivat tarkasti ilman sen suurempia ongelmia, jopa R- ja L-olkanäppäimillä tehtävä sivuluisu luonnistuu nopeasti pienistä alkuhankaluuksista huolimatta. Mikäli autoa ohjastaa kaksi henkeä, takapenkkikuski voi samaisilla näppäimillä tehdä lyöntihyökkäyksen, jolla varastetaan näppärästi esineitä muilta ajajilta. Samalla se toimii nopeana väistöliikkeenä, jolla voi pelastautua täpäristä tilanteista. Jopa esineiden käyttö on simppeliä, toki tähtäyssilmää tarvitaan ellei hallusta satu löytymään kohteeseen hakeutuvaa tavaraa. Se, minkä esineen saa haltuunsa, riippuu pitkälti kilpailusijoituksesta. Ensimmäisenä ollessa esinelaatikoista löytyy mitä suurimmalla todennäköisyydellä suoraan eteenpäin heiteltäviä Koopa-kilpiä ja banaaneja, kun taas kehnommilla sijoilla käytettäväksi putkahtelee muun muassa kanssakilpailijoita pienentäviä salamoita ja tietenkin hahmojen omia erikoistavaroita.
Hurjaa taistelua
Vaikka GP- ja Versus-kisailu on oikein hauskaa kavereidenkin kesken, on Battle-moodin tuhontäyteinen sekamelska ensiluokan viihdettä. Perinteisissä ilmapallo-otteluissa ajellaan pienillä alueilla kolmen ilmapallon kera, jotka puhkeavat sitä mukaa kun autoon osuu tavaroita. Koska kaikki esineet ovat mukana kuvioissa, pelialueista tulee nopeasti räjähdysherkkiä sotatantereita, joissa pallojen varjelu tulee koko ajan hankalammaksi – varsinkin kun toisten pelaajien palloja voi helposti napata itselleen! Etenkin neljän hengen porukalla meno aiheuttaa hälyttävän paljon riippuvuutta, sillä nöyryyttävän tappion jälkeen on aina päästävä kostoretkelle. Ettei meno alkaisi maistumaan täysin puulta, on ilmapallo-otteluiden rinnalle tullut kaksi uutta pelimuotoa, Shine Thief ja Bomb-Omb Blast, jotka ovat mukava lisä pelin tiimellykseen.
Shine Thiefissä pelialueelle on eksynyt Super Mario Sunshinestä tuttu Shine-tähti, joka on tietenkin napattava itselleen. Kun joku saa kerättyä tähden matkaansa, alkaa yläruudussa oleva laskuri raksuttamaan alaspäin. Voittaja onkin siis se, jonka hallusta Shine löytyy laskurin pudotessa nollaan. Koska kaikki himoitsevat voittoa yhtä paljon, on muiden tehtävä kaikkensa napatakseen palkinnon itselleen. Näin saadaan aikaiseksi varsinainen kissa ja hiiri -leikki, jossa viekkaus palkitaan. Myös Bomb-Omb Blast on hauskaa ajanvietettä, tosin sen periaate on melko samanlainen kuin ilmapallo-otteluissa. Nimensä mukaisesti aseistuksena on pelkkiä pommeja, joita voi kahmia itselleen viisi kappaletta per hahmo. Ideana on räjäyttää toiset taivaan tuuliin pisteiden toivossa, mutta jippona on, että itse vahingoittuessa pistetili hupenee yhdellä. Voittoon tarvitaan kaiken kaikkiaan kolme pistettä.
Mario Kart: Double Dashista löytyy myös LAN-tuki, eli toisin sanoen GameCubeja voidaan linkittää toisiinsa laajakaista-adapterien avulla. Tämä mahdollistaa parhaimmillaan jopa 16 hengen samanaikaisen pelaamisen, mikäli pelaajat ovat jakautuneet kahdeksaan autoon. Harmiksi varsinaiset säätömahdollisuudet ovat hyvin vaisut lähiverkossa pelatessa, sillä peli esimerkiksi arpoo jokaiselle pelaajalle hahmot ja auton. Onneksi sentään pelimoodin voi itse määrittää. Itse en ole päässyt testaamaan ominaisuutta kovinkaan suuressa mittakaavassa, sillä LAN-pelaamiseen tarvitaan useampi konsoli, televisio ja Mario Kart -pelilevyke. Tilanne taitaa olla samankaltainen monilla muillakin pelaajilla, joten homma jäänee ainakin toistaiseksi harvojen herkuksi.
Tuplasti hauskempaa?
Pelin kentät ovat hieman ristiriitainen kokemus. Suurin osa kisaradoista on rakenteeltaan hyvinkin yksinkertaisia, etenkin ensimmäisillä pelikerroilla. Hieman suurempia komplekseja löytyy yllättävän vähän, mutta sentään muutama. Toisaalta mitä tutummaksi radat tulevat, sitä enemmän niistä alkaa pitämään. Battle-moodissa tilanne on samankaltainen, sillä alueista puuttuu edellisten osien kaltaista viehätystä. Ne ovat yleensä liian pieniä, mutta tämä mahdollistaa entistä hektisempiä tilanteita, koska tila täytyy nopeasti pelaajien virittämistä ansoista. Hauskanpitoa kentät eivät siis kokonaan pilaa, vaikka jonkin asteen pettymyksiä ovatkin. Ulkoisesti ratoihin on saatu vaihtelevia mutta silti niin tutunoloisia maisemia, kuten Sienivaltakunta, Bowserin linna ja Super Mario Sunshinen Delfino-saari.
Graafisesti Mario Kart ei ole koskaan näyttänyt paremmalta, mikä tosin ei ole ihme. GameCubella on saatu aikaan sarjakuvamainen ilme, josta ei kuitenkaan mielenkiintoa puutu. Pelin söpö ulkokuori saattaa aluksi hämätä, mutta se ei latista pelikokemusta lainkaan, päinvastoin. Hahmot vääntelehtivät ja kääntelehtivät veikeästi autoissa, joiden renkaat synnyttävät pölyvanoja hiekalla ja kipinöitä sivuluisussa. Eri törmäysanimaatiot ovat mainioita, mutta mieleen ovat erityisesti jääneet ne kolarit, joiden päätteeksi takapenkkikuski roikkuu liikkuvan auton perässä yrittäen epätoivoisesti kavuta takaisin kyytiin. Pelin ilme on tunnelman kannalta kohdallaan, vaikka sillä ei kenties noustakaan Cuben kirkkaimpaan kärkeen. Kun peli vielä kaiken kukkuraksi pyörii tasaisesti, on suurempia moitteita hankala keksiä. Lisäksi myös äänimaailma tukee graafisen ilmeen hassuttelulinjaa. Nintendo-hahmot soittavat suutaan tuttuun tyyliinsä aina tilanteen tullen, mikä luo pirteän musiikin rinnalla hupaisan ilmapiirin, aivan kuten pitääkin.
Mukaan eksyneet uudistukset ovat kaikin puolin onnistuneita, kuten myös sarjan audiovisuaalinen päivitys. Yksinpelaaminen on avattavien bonusten ansiosta mielenkiintoisempaa kuin aiemmissa osissa, mutta silti kokonaisuutta häiritsee sen lyhykäisyys ja helppous. Näistä huolimatta Mario Kart: Double Dash lunastaa useimmat siihen kohdistetut odotukset. Kuten oli helppo jo ennakkoon arvata, pelin parasta antia on moninpeli, jonka vetovoimaa on vain ihmeteltävä. Suositeltavaa onkin, että GameCuben lisäksi löytyy vähintään kaksi ohjainta ja yksi kaveri, jotta pelistä saisi enemmän hupia irti. Nelinpeli on jo jotakin niin maittavaa, että se on koettava itse ainakin kerran tämän elämän aikana. Mutta jos yksinpelaaminen on ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä, kannattaa katse kääntää Mario Kartista vaikkapa F-Zero GX:n suuntaan.
