Ennen oli Lara rautaa
Tomb Raider -pelisarjan särmikkäästä Lara Croftista on kehkeytynyt jo jonkin sortin käsite, jonka tunnistaa niin videopeli-, elokuva- kuin sarjakuvakansakin. Core Designin luomaa brittineitoa on tituleerattu nykypäivän Indiana Jonesiksi, mikä ei ole ihme muistellessa Laran pitkän uran lukuisia mystisiä seikkailuja. Ensimmäisellä PlayStationilla nähty alkuperäinen Tomb Raider nautti pelimedian ylistyksestä – aivan kuten sen jatko-osakin, joka ei erityisemmin poikennut edeltäjästään. Sen sijaan seuraavat kolme peliä leimattiin suoraan rahastusyrityksiksi, joten Corella päätettiin pitää hetken taukoa ja keskittyä seuraavan sukupolven toimintaseikkailuun. Pitkän odotuksen aikana uutukaisesta ehdittiin lupailla kaikenlaista maan ja taivaan väliltä; tärkeimpänä perinteisen pelikaavan uudistaminen. Ikävä kyllä The Angel of Darkness -alaotsikkoa kantavan PlayStation 2 -pelin lopputuloksesta kielii jotakin jo se, että sarjan seuraavan osan kehitystyö on siirtynyt Corelta muun muassa Soul Reaver -peleistä tunnetulle Crystal Dynamicsille.
The Angel of Darkness onnistuu joiltain osin uudistamaan tuttua ja turvallista kaavaa. Tällä kertaa tapahtumien ympärille on kehitetty kunnollinen tarina, joka on kaiken kukkuraksi yksi pelin kantavista voimista. Tapahtumat alkavat Pariisista, jonne Lara on lähtenyt vastahakoisesti tapaamaan entistä ystäväänsä ja oppi-isäänsä, professori Von Croyta. Mies on juuri ehtinyt suostutella Laran auttamaan viiden Obscura-maalauksen etsinnässä, kunnes hän saa kuolettavat laukaukset rintaansa. Näyttää hetken siltä, että Lara olisi vastuussa veriteosta, minkä takia neitokainen joutuu välttelemään yhteentörmäystä virkavallan kanssa. Oikeata murhaajaa etsiessä ja omaa nimeään puhdistaessa selvitetään samalla lukuisia pulmia, joista Obscura-maalausten salaisuus on keskeisin. Kuten arvata saattaa, neiti Croft ei ole kovinkaan tyytyväinen tapahtumasarjan anteihin, joten hänestä on kehkeytynyt vihaisempi kuin koskaan aikaisemmin. Tarina ja sen hahmot onnistuvat tuomaan peliin elokuvamaisia piirteitä, mistä suurin kiitos kuuluu tapahtumia kuljettaville välianimaatioille sekä vanhaan kunnon seikkailupelityyliin käytäville keskusteluille.
Kun uudistukset eivät riitä
On harmillista todeta juonen ja elokuvamaisuuden olevan loppujen lopuksi vain pelkkiä peitteitä, joihin on verhottu hyvinkin perinteinen Tomb Raider -seikkailu. Tuttu peli-idea on edelleen tallella, joskin lukuisat pattitilanteet eivät ole täysin yhtä turhauttavia kuin aiemmissa osissa. Kaikenlaisia nappuloita ja avaimia etsiskellään edelleen, mutta kenttiä ei enää tarvitse ravata edestakaisin kuin päätön kana. Mielenkiintoinen uutuus on erilaiset esteet, joiden liikuttaminen tai rikkominen onnistuu vasta Laran voimistuttua tarpeeksi. Esimerkiksi alun harjoituskentässä on murrettava rautakangella ovi, jotta sankarittaremme jaksaisi kiipeillä talojen kielekkeillä kauemmin. Vastaavanlaisiin tilanteisiin törmätään kerta toisensa jälkeen, joten kaikki esineet kannattaa syynätä huolellisesti lisävoimien varalta. Toisaalta ratkaisu on vain hieman erilainen näkökulma tietyn avaimen tai vivun etsimiseen, mutta illuusio kehittyvästä hahmosta pysyy yllä. Edellisosista tutut hyppelykohtaukset jaksavat yhä toimia jonkinasteisena riesana, mutta miellyttävämpään suuntaan tässäkin asiassa ollaan menty. Vaativimmatkin hypyt onnistuvat usein jopa ensimmäisellä yrityksellä, mikäli pelaamiseen jaksaa keskittyä tarpeeksi. Varman päälle pelatessa on kuitenkin järkevintä tallentaa tilanne säännöllisin väliajoin, ettei useita kiperiä tilanteita tarvitsisi läpäistä toistamiseen.
Laran ohjastelu on aina vaatinut kärsivällisyyttä, eikä Angel of Darkness ole poikkeus vahvistamassa sääntöä. Kontrollipuolelta löytyy hyviä uudistuksia, mutta silti työ tuntuu jääneen puolitiehen. Neiti Croftin liikkeet ovat sen verran kömpelöitä, että refleksejä vaativissa tilanteissa niiden hitaus koituu kuolemaksi. Nyt ei kuitenkaan tarvitse huolehtia turhasta nappien painelemisesta, mikäli haluaa nousta korokkeille tai tikapuille, pelkkä käveleminen näitä päin riittää. Itse liikuskelu luonnistuu useimmiten vaivatta, mutta kääntymisessä olisi parantamisen varaa. Etenkin kapeilla tasanteilla tai kielekkeillä on aivan välttämätöntä turvautua L1-näppäimeen, joka siirtää hahmon perinteiseen kävelytilaan. Ilman tätä ominaisuutta vääränlainen ohjainsauvan liike saattaisi töytäistä Laran vaikkapa katolta alapuolella häämöttävään katukivetykseen. Mikäli kävelykin tuntuu liian vauhdikkaalta, voi sankarittaremme siirtyä hiipimistilaan, jossa hän voi myös yllättää vastustajiaan kuristusotteella. Lisäksi seiniä vasten asettuminen onnistuu köyhän miehen Metal Gear Solid -tyyliin, aivan kuten nurkkien takaa kurkistelukin. Toisaalta järkevämpi ja huomattavasti nopeampi vaihtoehto on kuvakulman kääntäminen oikeanpuoleisella tatilla.
Kenttiä tutkiessa törmätään lukuisiin vihollisiin, joita voi ammuskella entiseen tapaan automaattitähtäyksen avittamana. Systeemin ongelmana on vain kuvakulma, joka hypähtää häiritsevästi kohti kaukaakin ryntäävään vastustajaan. Muissa tapauksissa kameramiehen saa kohtalaisella menestyksellä haluamaansa paikkaan, joten taistelutilanteiden ratkaisu häiritsee ikävästi. Vastustajan marssiessa kohti, asevaraston on syytä olla kunnossa – muutoin on turvauduttava nyrkkeihin ja monoihin, joilla ei tavallisesti saada aikaiseksi yhtikäs mitään. Laran muutamat peruslyönnit ja -potkut ovat hyvin kankean näköisiä ja tuntuisia, eikä tappeluista voi täten muodostua kovinkaan meheviä kahakoita. Pomohirviöt ovat yhä pilaamassa Laran päivää, mutta useimmiten neitokainen suoriutuu otuksista rutiininomaisesti soveltamalla samaa taktiikkaa hieman eri muodossa. Tälle osa-alueelle olisikin toivonut suuremman luokan mullistusta, mutta ehkäpä seuraavassa osassa sitten. Myös vihollisten tekoäly kaipaa suuremman luokan remonttia, koska nykypäivänä tulee harvemmin nähtyä yhtä tökeröä jälkeä tällä saralla. Vartijat ja muut vastustajat eivät nimittäin välitä lainkaan omasta hyvinvoinnistaan, vaan ryntäävät suinpäin hampaisiin asti aseistautunutta Laraa.
Ikä alkaa jo painamaan
Angel of Darkness on visuaalisesti Tomb Raider -sarjan hienoin osa tähän päivään mennessä, mutta PlayStation 2:n parhaimmistoon on vielä matkaa taivallettavana. Mitään ennennäkemätöntä ei ole luvassa, mutta kehittäjät ovat saaneet aikaiseksi toimivia pelialueita, jotka tyydyttänevät laajuudellaan ja pienillä yksityiskohdillaan. Valoilla ja varjoilla on onnistuttu luomaan pelille synkkä ilmapiiri, mikä on tärkeä piirre tarinaa ajatellen. Myös vesi- ja tuliefektit ovat varsin toimivia, lisäksi itse hahmot ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvää jälkeä. Laran ulkomuodossa on keskitytty olennaisimpaan, eli rintavarustuksen mittoihin, joka lienee tälläkin kertaa kookkaampi kuin edellisessä seikkailussa. Toki neitokainen näyttää muillakin osa-alueilla paremmalta kuin koskaan, tosin osa liikkeistä on yhtä kankeita kuin ensimmäisen PlayStationin aikoihin. Lisäksi ruudunpäivitys ei pysy ajan tasalla, vaan se pääsee valumaan useaan otteeseen alaspäin. Kun ottaa huomioon vuosien varrella nähtyjen PS2-pelien graafiset hienoudet, Angel of Darknessin kokonaisilmeeltä odotettiin huomattavasti enemmän. Nykyisellään se jää armottomasti kategoriaan "ihan kiva, kelpaa paremman puutteessa".
Kolikon kääntöpuolelta löytyy erittäin mallikkaasti toimiva äänimaailma, josta keksii hyvin harvoja moitteita. Erityisesti taustalla soiva musiikki on oivallinen tunnelmanluoja, olipa kyseessä rauhallisempi tai vauhdikkaampi pelitilanne. Suurimmasta osasta säveliä löytyy synkkiä vivahteita, mikä edesauttaa tarinan ja tummanpuhuvan grafiikan tavoitetta. Ääniroolit ovat toteutettu hyvällä maulla, muutamista stereotyyppisistä aksenteista huolimatta. Itse neiti Croftin ääninäyttelijätär onnistuu tuomaan hahmoon ripauksen seksikkyyttä ja aggressiivisuutta, minkä takia useita keskusteluja kuunteleekin mielellään. Eri hahmojen väliset jutustelutilanteet ovat tuulahdus vanhoista kunnon seikkailupeleistä, ja ne sopivat Tomb Raiderin kaltaiseen peliin paremmin kuin uskoisikaan. Mikäli omasta kotiteatterista löytyy tarvittavat laitteet, äänimaailman kruunaa Dolby Pro Logic II -tuki.
Coren kuluttama kehitystyö toistaiseksi uusimman Tomb Raiderin parissa hieman kummastuttaa, sillä pelatessa tulee väistämättä tunne, että kaikki on nähty jo entuudestaan. Tarinan, graafisen päivityksen ja kontrolliuudistusten alta löytyy peruspeli, joka on sarjan ystäville jopa kaavamaisen tuttu. On kuitenkin mielenkiintoista nähdä Lara kunnollisten juonikuvioiden vietävänä muuallakin kuin valkokankaalla, vaikka viehätys ei välttämättä riitä aivan lopputeksteihin saakka – tämän takaavat lukuiset pattitilanteet yhdistettynä viimeistelemättömiin kontrolleihin. Siksi Tomb Raider: The Angel of Darknessia on hieman hankala suositella muille kuin uskollisimmille Lara Croftin palvojille. Jos sarjan edellisosat ovat syystä tai toisesta jääneet väliin, ainakin muutaman tunnin testituokio lienee paikallaan. Muissa tapauksissa kannattaa odottaa ja katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan uuden kehittäjätiimin voimin.
