Kommunismin kouriin
Hiiviskelyyn pohjautuvasta Hitman-pelisarjasta tuttu IO-Interactive on kehittänyt
vaihteeksi toimintapelin. EA:n alaisuudessa julkaistu, alunperin Freedom: Soldiers of Liberty -nimeä kantanut Freedom Fighters tarjoaa
vaihtoehtoiseen nykyhetkeen sijoittuvan toimintapläjäyksen, jonka
maailmassa Neuvostoliitto on täysissä voimissaan ratkaistuaan toisen
maailmansodan atomipommillaan. Punakone onkin kurottamassa kommunismin kouraa
Euroopan yli Amerikkaan asti. Pelin päähenkilö on tuiki tavallinen
Brooklynista kotoisin oleva putkimies, Christopher Stone, jonka kohtalona on
joutua keskelle Manhattanin valtausta.
Patrioottinen jenkkihenki kukoistaa heti ensi hetkistä alkaen, kun kaaoksesta
turvaan ehättänyt putkimies Stone käy viemäreistä sissisotaan
ylivoimaista valloittajaa vastaan. Pelin tehtävät vaihtelevat sabotaasista
puna-armeijan tukikohtien takaisinvaltaamiseen ja pelastustehtäviin. Paikoin
yllätyksellisen tarinan mukana etenevä peli antaa pelaajalle yleensä
muutaman tehtävän kerrallaan, joiden väliltä voi valita
vapaasti. Useimmiten tehtävät on kuitenkin suoritettava ennalta määrätyssä
järjestyksessä, sillä tietystä kohteesta on esimerkiksi
noudettava räjähteitä, joita tarvitaan jossain muualla.
Tehtävästä toiseen siirtyminen onnistuu kätevästi viemäriverkkoa
käyttäen, jossa pelitilanteen voi myös tallentaa. Valitettavasti alueelta
toiselle surffailu viemäreitä käyttäen on vesitetty uudelleensyntyvillä
vihollisilla. Jos kesken tehtävän poistuu käväisemään
jossain toisella alueella, palatessa kaikki listityt viholliset ovat jälleen
täysissä voimissaan.
Onnistuneet tehtävät yhdessä sivullisten haavoittuneiden auttamisen
kanssa kasvattavat pelaajan karismaa. Mitä karismaattisempi pelaaja on,
sitä enemmän apuvoimia matkan varrelta voi rekrytoida. Parhaimmillaan
pelaajan rinnalla voi taistella jopa 12 kaveria, joita voi komentaa yksinkertaisilla,
mutta toimivilla komennoilla. Apurit voi käskeä hyökkäämään,
vartioimaan tai keskeyttämään edellisen komennon. Komennot voi
antaa joko koko porukalle tai yksittäiselle hahmolle. Omien tekoäly
on sen verran toimivaa, että ne eivät antaudu vain tykinruoaksi, vaan
pistävät hanttiin niin kovasti kuin tavallisilta kansalaisilta voi
toivoa. Myös puna-armeija antaa ihan kohtalaista vastusta pyrkimällä
tulittamaan suojista, mutta satunnaisesti niiltä voi jäädä
huomaamatta pelaajan kierto selustaan kohtalokkain seurauksin. Tehtävien
onnistumisen kannalta ei ole väliä menehtyvätkö omat vai
eivät, mutta koska kavereista on todella apua tehtävien suorittamisessa,
haavoittuneita avittaa pystyyn mieluusti, jos vain lääkepakkauksia
on riittämiin.
Unohda ”hedarit”
Aivan kuten Digital Anvilin Brute Forcessa myös Freedom Fightersissa toiminta
tuppaa menemään ramboiluksi helpoimmilla vaikeustasoilla. Onneksi
pelin neljästä vaikeustasosta löytyy sopiva haasteellisuus myös
hieman kokeneemmillekin pelaajille ja vaikeustason kasvaessa omia liikkeitäänkin
alkaa harkitsemaan tarkemmin. Valitettavasti suhteellisen tarkkoja neuvostosotilaita
vastaan kamppailu ei aina tunnu kovin reilulta, koska tähtäyssysteemi
ei ole paras mahdollinen. Kolmannen persoonan kuvakulmassa tähtäintä
ei ole ollenkaan, vaan automaattitähtäys päättää
mihin ammutaan. Joskus tämä voi olla varsin kiusallista, koska tähtäysapu
ei selvästikään osaa tähdätä päähän
ampuessaan vihollisen suojana olevaa laatikkoa sen sijaan, että tähtäisi
laatikon reunan takaa pilkottavaan ryssän nuppiin. Pelissä on erillinen
tähtäinvinkkeli, jolloin kuvakulma laskeutuu hieman Splinter Cellin
tyyliin hahmon olalle, mutta tähtäimen kontrollointi on epätarkkaa
ja kaiken lisäksi vasenta tattia on pidettävä pohjassa, mikä
on kaikkea muuta kuin miellyttävää.
Asearsenaali on kohtalaisen pieni, mutta mukana on kaikki tarvittava aina pistoolista
haulikkoon ja rynkkyyn. Neuvostohelikopterit voi pudottaa singolla ja pitkissä
matkoissa tarkkuuskivääri hoitaa homman. Pelaaja voi kantaa mukanaan
lääkepakkausten, räjähteiden ynnä muun roinan ohella
vain yhtä käsiasetta ja yhtä raskaampaa asetta. Tämä
tekee asevalinnoista oleellisia, sillä eri aseet sopivat eri tilanteisiin
paremmin kuin toiset. Haulikko on poikaa lähitaisteluissa, mutta keskipitkillä
matkoilla rynnäkkökiväärillä saa porukkaa kumoon parhaiten.
Myös ammuksia on vain rajoitetusti, mikä tuo oman säväyksensä
toimintaan.
Koska Freedom Fighters ei ole kovan luokan simulaatio sissisodasta, hahmojen
kestävyys on kohtalainen. Omat kestävät rankaisua enemmän
kuin viholliset, vaikka niihinkin saa lyödä useita reikiä ennen
kuin suostuvat jäämään pötkölleen. Räsynukkefysiikat
tekevät kaatuvista hahmoista elävämpiä, mutta muuten fysiikanmallinnus
on aika olematonta, eikä ympäristöistä löydy kovinkaan
paljoa interaktiivisuutta. Autot ja bensatynnyrit saa räjäytettyä,
mutta muuten pelimaailma on vain staattinen kulissi paukuttelulle.
Tämän päivän sotatanner
Kenttäsuunnittelu on pääasiassa onnistunutta. Vaikka Manhattanin
jylhät ulkotilat luovatkin oivan tunteen suurkaupungista, kentät ovat
muutamia sivureittejä lukuun ottamatta putkimaisia, eikä eksymisen
vaaraa ole. Kampanjan edetessä kesä taittuu syksyksi ja lopulta talveksi,
mikä muuttaa pelin ilmettä ratkaisevasti. Visuaalisesti Freedom Fighters
ei ehkä ole kaikkein näyttävin Xbox-peli, mutta Hitman 2:n grafiikkaa
muistuttava värikäs ulkoasu ajaa asiansa hyvin. Peli ei kärsi
ruudunpäivitysongelmista pyörittiin sitten pilvenpiirtäjien lomassa,
TV-studiolla tai neuvostoliittolaisten bunkkereissa. Grafiikasta mainittakoon
vielä, että EA:n linjan mukaisesti pelissä hurmeet ei roisku,
vaikka bittisotureita kuinka rankaisisi.
Freedom Fightersin äänimaailma ei jätä paljoa sijaa kritiikille.
Vaikka aseet voisivatkin paukkua kovemmin, taistelufiilikset ovat silti hyvät
varsinkin Dolby Digital 5.1 -äänijärjestelmällä. Sekä
omat että viholliset heittävät hyvin äänitettyjä
kommentteja, hieman kauempaa kuuluu aseiden vaimeaa pauketta ja ympäristön
äänet säestävät hiljaisempia hetkiä. Suurimmat
kiitokset pelin äänimaailmasta nappaa kuitenkin Unkarin radiokuoron
esittämät kauniit musiikit, jotka on säveltänyt Jesper Kyd.
Kaiken kaikkiaan Freedom Fighters on hyvä toimintapeli, jonka pahin moka
löytyy pituudesta. Peli on ohi noin 10 tunnissa vaikeammillakin vaikeustasoilla.
Maksimissaan neljää pelaajaa samalla koneella tukeva moninpeli ei
kovin paljoa pelasta, sillä se on loppujen lopuksi aika yksitoikkoista
mättöä muutamilla erilaisilla moninpeliareenoilla, vaikka siinäkin
saa omia tiimikavereita komennettavaksi. Pientä napinaa tulee myös
muutamista graafisista bugeista, sillä esimerkiksi tuhoutunut helikopteri
voi mystisesti hävitä näkyvistä heti osuman saatuaan. Tällaiset
pienet viimeistelemättömyydet syövät kunnianhimoiselta peliltä
parhaan terän, mutta siitä huolimatta sen aikaa kun kampanja kestää,
Freedom Fighters on ihan viihdyttävää toimintaviihdettä.
Potentiaalia olisi kuitenkin ollut parempaankin.
