Brutaalin Hitman 2: Silent Assasin -pelin jälkeen IO Interactive jatkoi
monelle alustalle julkaistavien konsolipelien parissa. Hitman 2 oli
jonkinasteinen kehittämisen taidon merkkipaalu PlayStation 2:lle, joten
seuraava peli, Freedom Fighters, oli luontevaa tehdä toimivan pohjan
päälle. Pelin lajityyppi on Hitman 2:n tavoin takaapäin kuvattu
toimintapeli, jossa tuliaseet ovat ratkaisu tilanteeseen kuin
tilanteeseen, mutta veri loistaa poissaolollaan. Verettömyys johtuukin
pelin julkaisijasta, joka on tällä kertaa Electronic Arts aiemman
Eidoksen sijasta. Peli tunnettiin ensin nimellä Freedom: The Battle for
Liberty Island. Vuoden 2003 alussa pelin nimeksi vaihtui Freedom:
Soldiers of Liberty, mutta loppujen lopuksi hieman ennen pelin Amerikan
julkaisua se saikin nimekseen pelkän Freedom Fighters. Kun Hitmaneissa
oltiin pääosin vain kaljupäisen antisankarin asialla, Freedom
Fightersissa taistellaan yhdysvaltalaisten vapauden puolesta.
Isänmaallisuus tuntuu olevan muoti-ilmiö erityisesti amerikkalaisten
omissa peleissä, mutta osa tämänlaisista peleistä tulee myös muualta.
Freedom Fighters kuuluu tähän pieneen osaan, nimittäin IO Interactive
on tanskalainen kehitysstudio.
Niinhän se menikin
Pelin historioijat ovat luoneet uuden menneisyyden. Peli kertoo, kuinka
Neuvostoliitto lopetti toisen maailmansodan vuonna 1945 pudottamalla
atomipommin Berliiniin, kuinka Kuuban ohjuskriisissä Neuvostoliitto sai
toimitettua ydinkärjet Guatemalaan ja kuinka Yhdysvaltain presidentti
salamurhattiin vuonna 2001. Yleissivistykseen kuuluu myös tietää,
milloin brittien pääpuolueeksi vaihtui kommunistinen puolue. Tämä
vaikuttaa pelin nykyisyyteen, sillä viimeaikoina ei ole voinut välttyä
uutisilta neuvostojoukkojen etenemisestä Etelä-Amerikassa. Eilenkin
jokainen varmasti seurasi tarkkana, kun televisiossa näytettiin suorana
neuvostojoukkojen maihinnousu Yhdysvaltojen itärannikolla ja New Yorkin
miehityksen alkuhetket. Vaihtoehtoinen menneisyys on tässä ja nyt.
Joskus vapautta on puolustettava asein
Freedom Fightersissa on b-luokan juoni, mutta sen mielenkiintoinen
alkuasetelma on pelin parasta antia. Kylmän sodan voittaneen
Neuvostoliiton puna-armeijan joukot ovat helposti valloittamassa New
Yorkia, eikä Yhdysvaltain armeijalla ei ole voimaa puolustaa
kaupunkiaan. Siviilien on tartuttava aseisiin.
Eräänä kauniina
päivänä putkimies-veljekset Mario ja Luigi – anteeksi: Chris ja Troy
ovat työhommissa jossain päin Brooklynia. He ovat menossa korjaamaan
vuotavaa hanaa Isabel -nimisen tyttösen asuntoon. Koska ovi on auki kun
he saapuvat asunnolle, miehet astuvat sisään ja huomaavat asunnon
olevan tyhjä. Tunnollisina putkimiehinä, kuten edellä mainitut
kollegansa Mario ja Luigi konsanaan, miehet ryhtyvät kuitenkin hommiin
hanan korjaamiseksi. Tästä ei kulu kauaakaan siihen, kun asuntoon
murtautuu yksikkö neuvostosotilaita ylijohtajansa, kenraali Tatarinin,
kanssa. Joukot nappaavat Troyn ja kuulustelevat häneltä Isabelin
olinpaikkaa. Troy ei osaa vastata, joten sotilaat kaappaavat hänet
mukaansa. Pelaaja pääsee ohjaksiin.
"I love New York"
Freedom Fightersissa taistellaan New Yorkin pääalueilla. Jokainen alue
kuvaa tiettyä vaihetta New Yorkin puolustamisessa. Seuraavaan
vaiheeseen päästäkseen pelaajan tulee ottaa haltuunsa alueen jokainen
neuvostotukikohta. Valtaaminen tapahtuu isänmaallisesti nostamalla
salkoon Amerikan lippu. Kentissä tulee suorittaa erilaisia valtaus-,
räjäytys- tai pelastustehtäviä. Jokaisella alueella on tavallisesti 2 -
3 tavoitetta, mutta yleensä ne saa suorittaa haluamassaan
järjestyksessä, mikä toimii pienenä taktisena elementtinä. Esimerkiksi
jos aloittaa tuhoamalla paikan helikopterialustat, niin toista kenttää
suorittaessa ei olekaan pahoja helikoptereita häiritsemässä.
Helpoimmilla vaikeusasteilla tällaista ei tarvitse edes miettiä, mutta
joillakin alueilla peli vaatii tehtävien suorittamista tietyssä
järjestyksessä. Joskus peli oudosti olettaa pelaajan suorittaneen
tehtävät jossakin järjestyksessä, jolloin muut hahmot onnittelevat
teoista, joita pelaaja ei ole vielä tehnyt.
A hero will rise…
Chris -putkimiehellä ei ole taipumusta hyppelyyn ylivärikkäissä
satumaissa, vaan suuntaus on enemmänkin samanlainen kuin Hitman
-peleistä tutulla palkkatappaja herra 47:lla. Chrisin nousu
perustaistelijasta kaikkien ihailemaksi ja neuvostojoukkojen
pelkäämäksi suurmieheksi on kuin suoraan Mel Gibsonin tähdittämästä
Braveheart -elokuvasta. Teemakin on sama: vapaus. Pelissä on myös
kohtaus, joka on tv-kameroita lukuun ottamatta suoraan Braveheartista.
Kohtauksessa Chris pitää suurisanaista puhetta, lopettaen sen
lausahdukseen: "They will never take our freedom!" Miten dramaattista
ja isänmaallista…
Alussa pelaajalla on aseenaan vain
jakoavain, joka ei olekaan turha aloitusase, kuten monissa peleissä,
vaan sillä on myöhemmin tärkeä tehtävä viemärikansien ja ovien
avaamisessa. Pian Chris löytää neuvostojoukkojen peruspistoolin, sekä
jo ensimmäistä kunnon tehtävää suorittaessaan Freedom Fightersin
käytännöllisimmän aseen, Assault Riflen, joka on selvä Kalashnikov
-rynnäkkökivääri. Kyseisellä tuliluikulla pärjää niin lähitaistelussa
kuin melko pitkilläkin matkoilla, joten se on luonnollisin valinta joka
tehtävään, jos ei entuudestaan tiedä mitä tuleman pitää. Väärää
asevalintaa ei voi käytännössä tehdä, sillä jokaisesta kentästä on
pelitilannekohtaisesti saatavilla tarpeelliset aseet. Kaiken kaikkiaan
pelissä on kahdeksan tuliasetta ja lisäksi pakolliset kranaatit sekä
molotovin koktailit. Chrisin inventaarioon mahtuu kerrallaan vain yksi
käsiase sekä yksi hieman raskaampi ase. Muuten hänellä on mukana
perustarvikkeet, kuten C4-räjähdettä ja kiikarit.
Freedom
Fightersissa asiat tehdään suoraan. Parhaaseen ratkaisuun liittyy aina
räiskettä ja välitöntä yhteenottoa neuvostojoukkojen kanssa. Hitman
-tyylinen hiiviskely on myös ajoittain mahdollista, mutta useimmiten
tarpeetonta. Alusta alkaen pelaaja totutetaan ampumaan kaikkea mikä
liikkuu ja silloin harvoin, kun aseettomia siviilejä näkyy, ei heihin
kohdistuneista mahdollisista harhaluodeistakaan liiemmin rankaista.
Freedom Fightersin taisteluissa on vaatimattomasta tekoälystä
huolimatta hyvä tunnelma. Ympäristön autot räjähtelevät ja
konekivääritulitus piiskaa kyyryssä olevien vapaustaistelijoiden yli.
Venäläiset huutelevat sotahuutojaan ja Chrisin käskytykset saavat
taistelijoihin liikettä. Tätä toistuu kentästä toiseen. Kovin suurta
vaihtelua ei sovi odottaa, sillä kaikki tehtävät ovat tyyliä räjäytä
kohde x, valloita rakennus y tai pelasta z. Freedom Fighters on
selvästi haluttu miellyttävän juuri tiettyä pelaajakuntaa, ja pelistä
ei löydy mahdollisia ärsyketehtäviä, joissa pelaajan tehtävänä on olla
huomaamaton. Tältä osin Freedom Fighters on vastakohta IO Interactiven
Hitman 2:ssa tavoitellulle hiiviskelylle.
Likainen tusina
Jostain kumman syystä tuntuu siltä, että tällaisissa peleissä viemärit
ovat aina hyviä piilopaikkoja. Tämänhän tietävät jo ninjaturtlesitkin,
sillä kukaanhan ei koskaan keksi etsiä viemäreistä. Niinpä mahdollisen
neuvostojoukkojen invaasion sattuessa jokainen sisukas vapaustaistelija
osaa löytää tiensä lähimpään viemäriverkostoon. Viemäristöt toimivat
Freedom Fightersissa keskustukikohtina, joissa kuunnellaan
tehtävänannot ja ihaillaan tehtävistä kertynyttä asevarastoa. Jokaisen
yksittäisen tehtävän jälkeen pelaaja ohjataan kapinallisten silloiseen
viemäritukikohtaan seuraavaan tehtävään siirtymistä varten. Käytännössä
viemäritukikohdat ovat pelaajan kannalta miltei täysin turhia, sillä
pelaaja yleensä vain säntää suoraan kartalle ja valitsee sen alueen
sopivimman tehtävän. Jos on tarpeen, tukikohdissa voi myös vaihtaa
asetta. Tällainen pelisuunnittelu on harmillista, sillä tukikohdista
olisi voinut saada kunnolliset kokoontumispaikat kapinallisille. Chris
olisi voinut jo tukikohdassa värvätä taistelijoita mukaansa, varustaa
heidät sekä hankkia tietoa vihollisista, tehtävistä ynnä muusta.
Chris kerää sankariteoillaan karismaa. Karisman ansaitseminen on
toteutettu pelissä tökerösti, sillä sitä saa tarpeeksi suorittamalla
vain tehtävien tavoitteet, joten jokaisella pelaajalla on loppuun
tultaessa sama täysi karismataso. Karismaa saa myös haavoittuneiden
siviileiden parantamisesta, mutta siitä ei juuri muuten erityisesti
palkita. Karismalla Chris saa rinnalleen taistelemaan tekoälyn ohjaamia
muita vapaustaistelijoita. Mitä suurempi karismataso Chrisilla on, sitä
enemmän vapaustaistelijoita voi rekrytoida. Vapaustaistelijoita löytyy
tehtävissä viemärikäyntien luota, ja mukaan kannattaa valita
taistelijat, joilla on paras aseistus. Taistelijoista löytyy niin
naisia kuin miehiäkin, muita havaittavia eroja hahmoilla ei ole. Tässä
olisikin ollut oiva mahdollisuus lisätä peliin syvyyttä, sillä
nykyisellään vapaustaistelijat ovat vain kehittymättömiä ihmiskilpiä,
jotka pelaaja lähettää kuolemaan ottaessaan itse kunnian taistosta.
Noh, mitä voikaan odottaa suoraan kadulta värvätyiltä
taistelutovereilta?
Käskyjä taistelijoille on kolme: hyökkää,
puolusta tai peräänny. Omien tietokonetaistelijoiden tekoäly ei ole
neuvostojoukkojen vastaavaa parempi, sillä ne juoksevat yhtä sokeina
vihollisten ohi ja jäävät iloisina konekivääritulen alle. Hahmojen
olemattoman syvyyden vuoksi oman taistelijan kuollessa pelaaja ei tunne
mitään, enintään potuttaa, jos on sattunut aikaisemmin parantamaan
taistelijan arvokkailla lääkintäpakkauksilla. Mutta ainahan kaduilta
voi etsiä tilalle toisen. Olisin kaivannut Rainbow Six -pelien tapaista
taistelijasysteemiä, jossa todella tuntee, että tarvittaessa selustaa
saa suojaamaan osaavan kaverin (kuten Ding Chavezin!).
Melko
viihdyttävän yksinpelin lisäksi pelistä löytyy moninpelitila, johon saa
multitapin avulla taistelemaan jopa neljä pelaajaa. Moninpelistä
mielenkiintoisen tekevät mukana olevat tietokonevastustajat. Jokainen
pelaaja voi, kuten yksinpelissä, rekrytoida omalle puolellensa, eli
joko neuvosto- tai vapaustaistelijoihin, maksimissaan 12 sotilasta
mukaansa. Tästä on parhaimmillaan seurauksena suuret taistelut neljän
pelaajan rynnätessä taistelutantereelle oma likainen tusinansa
mukanaan.
Yhteneväisyydet Hitman 2:n kanssa eivät lopu
ohjaukseen, sillä pelit ovat hyvin samankaltaiset myös
audiovisuaalisesti. Freedom Fighters käyttää samaa pelimoottoria kuin
Hitman 2, joten peli on ulkoasultaan korea ainoastaan sahalaitojen
tullessa ajoittain ikävästi esille. Jostain syystä pelissä ei ole
60Hz-näyttötilan tukea, toisin kuin Hitman 2:ssa. Tosin pienet
kauneusvirheet antaa anteeksi, kun näkee pelin toiminnassa. Pelin
laajoissa kentissä ruudulla vilisee pelaajan omien joukkojen lisäksi
parhaimmillaan satakunta neuvostosotilasta, mutta silti ruudunpäivitys
pysyy tasaisena. Hahmomallinnus on hyvää, muttei mitenkään erikoista
jälkeä. IO Interactiven tekniikkaosaamisesta ei löydy juuri
valittamista.
Pelin äänimaailma, erityisesti musiikki, on
onnistunutta. Konekivääripesäkkeen tulitus on aidon voimakasta ja sen
kuullessaan pelaaja hakee heti suojapaikkaa. Ääninäyttely on hyvää
luokkaa, joskin dialogit ovat latteaa ja naiivia kuunneltavaa. Lisäksi
räjähdykset ovat melko vaisuja. Musiikista vastaa Jesper Kyd, jonka
moni varmasti muistaa Hitman 2:n mahtipontisista orkestraalisista
sävellyksistä. Sama linja jatkuu Freedom Fightersissa, ja miksipä ei,
samaisten idän miestenhän kanssa edelleen painitaan. Pelistä löytyy
Dolby Pro Logic II -tuki, mikä antaa ääneen lisäpotkua.
Yhä vapauden puolesta
Vapauden puolesta taistelu viihdyttää aikansa. Freedom Fighters on
hyvin tiivis pelipaketti, mutta loppu tulee vastaan liian arvattavasti.
Pelin läpäisee helpoimmilla asteilla alle kymmenessä tunnissa, ja mitä
loppuratkaisuun tulee, niin suuria yllätyksiä ei valitettavasti ole
luvassa. Pelin voi juosta läpi, sillä tehtävistä ei löydy juurikaan
mitään ongelmallista ja oikeastaan mitään ei voi tehdä täysin väärin.
Uudelleenpelausarvoakin löytyy vain tehtävien suorittamisessa eri
järjestyksessä, ja jos pelin läpäisee toisella kahdesta vaikeimmasta
vaikeustasosta, saa pelattavakseen extra-alueen. Helposti tulee
ajatelleeksi, että juonellisesti taidokkaampien kahden Hitman -pelin
jälkeen IO Interactive teki tilauksesta Electronic Artsille
julkaistavaksi vain tasaisen varman toimintapelin.
Vastaavan
tyylisiä tiimipohjaisia toimintapelejä löytyy konsolimarkkinoilta
runsaasti: Rainbow Six 3, SOCOM: U.S Navy Seals, Ghost Recon,
Counter-Strike ja niin edelleen. Jokaisessa näissä pelaaja on
keskeisessä asemassa käskyttämässä joukkueen tietokonejäseniä. Freedom
Fightersin omat ideat ovat sinällään toimivia, mutta eivät erikoisia.
Käskytyksessä olisi voinut käyttää SOCOM: U.S Navy Seals -pelin tyyliin
Head Set -kuulokemikrofonia ja karismatasoista olisi voinut tehdä
syvällisempiä sekä merkittävämpiä. Heppoista juonta olisi voinut jatkaa
ja syventää helposti.
