Once Upon a Time in China
Jet Li on niittänyt mainetta elokuvissa kamppailulajien taitajana jo 25 vuotta. Viime vuosina Lin länsimaalaiset elokuvat eivät vain ole vastanneet hänen 80-90-luvun tuotannon tasoa, ja Rise to Honourista tulee auttamatta mieleen juuri Lin elokuvatuotannon pohjasakka. Paperilla idea kuulosti hyvältä, mutta toteutuksessa on sitten laistettu ja keploteltu.
Lyhyesti juonta kuvaillen peli on sitä tuttua kosto-huttua ja murhaajan selvitystä. Pelaaja ohjastaa Jet Lin alter-egoa Kit Yunia, joka on kiinalainen poliisi. Juonellisesti on yritetty tavoittaa Hong Kong –elokuvia, mutta puolet pelistä pelataan Yhdysvaltojen kamaralla ja puolet Hong Kongissa. Tunnelmaa pätkivät myös useat ammuskelukohtaukset ja muutamat hiippailuepisodit. Peli on myös lineaarinen kuin junaraide ja pituus on myös ongelmana. Auttamatta mieleen hiipii ajatus, josko Rise to Honour olisikin tarkoitettu alun perin elokuvaksi.
Kiss of the Dragon
Jet Li on antanut pelille niin ulkonäkönsä, äänensä kuin liikkeensä. Pelissä on kaiken kaikkiaan yli 300 erilaista liikettä ja animaatio on motion capturen ansiosta realistista, sulavaa ja juuri sitä mitä Lin tasoiselta taiturilta saattoi odottaa. Graafisesti peli on muutenkin erittäin vakuuttavan näköistä ja PS2:n tehoista on otettu paljon irti. Rise to Honourin yksi vahvimmista puolista onkin juuri grafiikka. Minkäänlaista rosoisuutta tai sahalaitoja ei ilmene, mutta 60hz-tukea jäi silti kaipaamaan välivideoiden osalta.
Kontrollit ovat erittäin tärkeässä roolissa, mutta kuinkas ollakaan, ne eivät ole täydelliset niin kuin tarve vaatisi. Kaikki hyökkäysmanööverit suoritetaan oikeata tattia käyttämällä, joka mahdollistaa Kitin takana, sivuilla tai edessä häärivien vihollisten pätkimisen. Homma kuulostaa hankalalta ja aluksi sitä onkin, mutta ajan mittaa siihen tottuu ja ideaa pitää jopa erinomaisena. Pienen totuttelun jälkeen vihollisten pätkiminen alkaakin sujua kuin tanssi siihen saakka, kunnes eteen tulee kentät joissa vihollisia lappaa joka suunnasta, antamatta pelaajalle lainkaan hengähdystaukoja. Kombojen ja perusiskujen lisäksi Kitillä on liike jos toinen hihassaan. Torjuminen on hyvin tiheässä käytössä ja onkin Kitin käytetyin liike. Myös vastaliike osoittaa pelin edetessä hyödyllisyytensä ärsyttävän monen vihollisen vaatiessa sellaista alkuhoidoksi.
The One
Kit osaa myös tarpeen vaatiessa hypätä hyppypotkun seinästä, paiskata vihollisen jotakin interaktiivista esinettä päin – kuten lämmittää vihollisen kasvoja liedellä, pyyhkiä pöytää, jne. – ja lukuisia heittoja. Lähitaistelussa homma toimii, mutta kun siirrytään ammuskeluun, alkavat ongelmat paistaa läpi. Oikealla tatilla tähdätään haluttuun suuntaan ja R2:lla sitten annetaan paukkurautojen ulvoa. Allekirjoittaneen mielestä R2 oli tähän tarkoitukseen sopimaton, mutta valinta oli ymmärrettävää. R1 pohjaan painamalla Kit piiloutuu kulman taakse luotisuihkulta, kun taas L1:llä aktivoidaan Rise to Honourin ”bullet-time”, jossa sankari tekee maxpaynemaisen hypyn hidastuksen kera.
Rise to Honouria vaivaa yksinkertaisuus, sillä pelissä tehdään tasan neljää asiaa ja jokaista aivan liikaa. Kit juoksee milloin mitäkin perässä tai karkuun, väistellen ja loikkien esineiden yli. Toisinaan hiippaillaan episodeissa, joissa vartijat ovat sokeita kuin lepakot. Sen jälkeen pelaajaa herätellään räiskinnän merkeissä, jota vaivaa milloin mikäkin. Kaiken päätteeksi kakku kruunataan rankalla selkäsaunalla. Peliltä puuttuu valinnan vapaus, seikkailu ja pulmien ratkonta, joka olisi tehnyt pelistä huomattavasti vivahteellisemman. Tällaisenaan se on pelaajien intressien yliarviointia.
Äänimaailma on mielestäni toteutettu toisaalta hyvin, toisaalta ei. Äänityöskentely on suhteellisen laadukasta, mutta silti siitä puuttuu kohtauksen tunnelma ja henki. Kielellisesti Hong Kong episodit voi pelata Kantonin-kiinaa puheissa käyttäen, joka on tunnelmaa haettaessa erittäin tärkeä ominaisuus.
Cradle 2 the Grave
Loppujen lopuksi Rise to Honour on vain keskinkertainen tekele, jota tunnettuun tyyliin hypetettiin liikaa. Peli ei tarjoa kunnon HK-tunnelmaa, jota pelistä yritettiin kaikin keinoin saada. Äänimaailma onnistui siinä joissain määrin, mutta ei tarpeeksi pelastaakseen koko peliä. Kitin seikkailu Kiinasta USA:han ja takaisin ei tarjoa lainkaan vaihtelua eikä jätä lineaarisuutensa takia suurempia haluja toiselle pelikerralle. Peli tarjoaa kuitenkin erinomaisen haasteen, mutta toisinaan vaikeusaste oli enemmänkin ärsyttävä, kuin itsetuntoa luotsaava ja uudelleenyritykseen rohkaiseva. Ensimmäisen kerran kun pelin läpäisee, tulee extrat selattua kerran läpi ja vaihtoehtoisia asuja koiteltua, mutta siihen se peli-into sitten jääkin. Jet Lin panos peliin oli kunnianosoituksen arvoinen, vaikka tulos onkin keskinkertainen.
