Nintendo ja Sega onnistuivat iskemään kultasuoneen yhdistämällä hahmokaartinsa ja ostamalla olympialisenssin. Entisten kiistakumppaneiden, Marion ja Sonicin, olympiasekoilut ovat aiemmin ilmestyneet Wiille ja DS:lle. Nyt huikeasti myynneissä petrannut 3DS saa oman versionsa, kolmannella ulottuvuudella höystettynä tietenkin. Tuoko parempi syvyysvaikutelma lisää pontta lajeihin, vai jääkö kokonaisuus pelkäksi pintaraapaisuksi?
Sama vanha tarina
Mario & Sonic at the London 2012 Olympic Games iskee pöytään pelattavaa reilun 50 urheilulajin verran. Penkkiurheilijat voivat nauttia olympiahuumasta joko yhtä lajia tahkoten tai luoda oman kilpailuryppäänsä. Onpa mukaan tungettu melko yhdentekevä tarinatilakin, jonka keskiössä kisakutsutta jääneet Bowser ja Tri. Eggman yrittävät saada koko tapahtuman peruutettua. Vaikka episodeina etenevä juoni ei palkintoja juuri ansaitse, se sentään tuo peliin jonkinlaista jatkuvuuden tuntua. Lähiverkossa toimivaa moninpeliäkään ei ole unohdettu. Mittaa pääsee ottamaan enimmillään kolmen kaverin kanssa, eivätkä kaikki kisamuodot edes vaadi erillisiä pelikasetteja. Internetissä voi vain vertailla tuloksiaan.
Koska lajeja riittää, kaikki ohjaustavat aina liikkeentunnistusta ja mikrofonia myöten on otettu huomioon. Osa koitoksista käyttää pelkästään yhtä ohjaustapaa, kuten kosketusnäyttöä, kun toiset puolestaan yhdistelevät esimerkiksi nappeja sekä mikrofonia. Ohjattavuus onkin sitten osa-alue, jolla peli tökkii kaikkein eniten. Kontrollit kyllä suurimmaksi osaksi toimivat kuten pitääkin, mutta ongelmaksi muodostuu lajien yksinkertaisuus. Monet potentiaalia sisältävät lajit ovat lähinnä reaktiotestejä. Tennis- tai sulkapallomatseilta on turha odottaa minkäänlaista taktikointia, sillä käytössä olevia hahmoja ei voi itse liikuttaa. Pallon tullessa kohti ainoa tehtävissä oleva asia on kosketusnäytön sohaisu oikeaan aikaan. Kiihkeistä jalkapallo-otteluistakaan ei kannata unelmoida, sillä jäljellä on vain kulmasyötöstä maaliin laukaisu. Painonnosto julkisilla paikoilla sentään tuo mukaan oman noloustekijänsä: mikrofoniin pääsee ärjymään mitä huvittaa, kunhan ajoitus vain on oikea.
Vanhat tutut kimpassa
Hahmokaarti koostuu Mario- ja Sonic-pelien vakionaamoista, joiden välillä erot ovat kosmeettisia. Sonic ei siis ole sen nopeampi juoksija kuin Yoshikaan, jos napinhakkaus ei ole hallussa. Ulkoasultaan peli on selkeä ja vetää vertoja Wiin versiolle. Kolmiulotteisuus tuo paikoin mukavasti syvyyttä, mutta mitään suurempaa hyötyä siitä ei ole. Itse asiassa lajeissa, joissa konsolia joutuu heiluttamaan, kuva muuttuu hetkittäin epäselväksi. Hahmomallit ovat sopivan yksityiskohtaisia, eikä animaatiokaan ole yhtään hullumpaa. Lajien tapahtumapaikat ovat melko pelkistettyjä, mutta yleisössä riittää kuhinaa ja salamavalojen säihkettä.
Selkeiden valikoiden taustalla soi suurta urheilujuhlaa enteilevä musiikki, jossa on paikoin kuultavissa segamaista tunnelmointia. Kisailun aikana soljuvat melodiat ovat hyväntuulisia, mutta ärsytyskynnystäkin käydään hetkittäin koettelemassa. Suurimmaksi osaksi ne ajavat asiansa ja parhaimmillaan jopa tukevat ruudun tapahtumia omalla, yksinkertaisella tavallaan. Puhetta ei paria sanaa enempää kuulla, mutta jokainen hahmo hihkuu ja ähisee tutuilla äänillä.
Kultaan ei kurkotella
Mario & Sonic at the London 2012 Olympic Games toistaa samat synnit kuin useat muut minipelikokoelmat. Lajien julmettu määrä takaa sen, että vain osa niistä on jaksettu toteuttaa kunnolla. Hauskoja hetkiäkin peli toki tarjoaa, kuten vaikkapa tarkkuusammunnan parissa. Muutamasta hyvästä lajista ja 3DS:n ominaisuuksien yllättävän monipuolisesta hyödyntämisestä huolimatta herää ajatus, mihin kaikkeen pienellä panostuksella ja pidemmällä kehitysajalla olisi päästy. Mikäli sarjaa tästä vielä jatketaan, voisi pelikokemusta syventää edes pienen aavistuksen verran. Vanhoille tutuille tarjolla ei ole mitään ennennäkemätöntä, eikä syvempää kokemusta etsivät penkkiurheilijat saa tästä paljoa irti. Jos Marion ja Sonicin aiemmat urheilukohellukset on koluttu, voi arvosanasta vähentää yhden tähden.
