Medal of Honor

Hyvän videopelin takaa löytyy visio, kantava ajatus, joka perustelee pelin olemassaolon. Sen ei tarvitse olla mullistava tai ällistyttävä, mutta sen pitää innostaa kehitystiimiä ja auttaa kaikkia tuotantoon osallistuvia ymmärtämään, mihin ollaan pyrkimässä. Medal of Honorin visio tuntuu olevan "no kun Modern Warfaretkin menestyy niin hyvin".

Sodasta toiseen

Medal of Honor -sarja on koostunut perushyvistä toisen maailmansodan räiskinnöistä, joiden suurin ongelma oli franchisen lypsäminen kuiviin. Vaikka pelejä ehdittiin julkaista konsoleille vuosina 2002 - 2007 vain viisi kappaletta, Call of Dutyjen ja satunnaisempien yrittäjien tunkeminen samoille taistelukentille aiheutti vastareaktion, jonka seurauksena erityisesti Medal of Honor leimattiin taas yhdeksi vuosirahastusbrandiksi.

Kolmen vuoden huilitauon jälkeen kaikki on toisin. Electronic Arts perusti sarjaa jatkamaan uuden studion, puolipiikittelevältä nimeltään Danger Close. Battlefieldeilla mainetta niittäneen DICEn pojille annettiin tehtäväksi suunnitella moninpeli. Ympäristökin modernisoitiin: ikuisista Operaatio Kauppapuutarhoista ja Afrikan panssaritaisteluista siirryttiin päivänpoliittisesti aran Afganistanin kukkuloille. Ja kansikuvapojiksi kaivettiin kaikista kovista erikoisjoukoista kaikkein kovin, Tier 1.

Medal of Honorin haukkuminen Modern Warfare -klooniksi on kuin potkisi humalaista, joka ensin räkäisee housuillesi ja sitten asettuu makuulle maahan eteesi: itsehän kerjää, ja sitten tekee vielä homman niin helpoksi. Pelissä nykypäivän konfliktien keskellä urhoollisesti taistelevat amerikkalaissotilaat etenevät läpi tarkkaan ohjatun putken käsikirjoitetusta tilanteesta toiseen. On ajoneuvo-osuuksia, draamaa, yllätyksiä, kunniantuntoa ja isänmaallisuutta. Kaikki on hirvittävän tasapaksua. Kolmesta päähenkilöstä ei saa minkäänlaista otetta. Eri hahmoilla suoritettavista tehtävistä ei löydy sellaista yhdistävää teemaa, jonka perusteella pystyisi muistamaan, mikä kunkin jampan erikoisala oli.

Me too -kompleksi

Pelisuunnittelua tuntuu ohjanneen mantra "katsotaan mitä Modern Warfare teki ja yritetään tehdä se vähän tiukemmin". Kun yhdessä ajettiin ajoneuvoilla niin toisessakin täytyy. Kun yhdessä ammuskeltiin kiikarikiväärillä, niin toisessakin täytyy. Kun yhdessä rynnitään hidastetusti oven läpi ja tapetaan viholliset, niin täytyyhän se nyt tässäkin. Kasaan roiskaistut irtohetket on kursittu yhteen – niin lattealta kuin adjektiivi kuulostaakin – tylsällä juonella. Kehittäjiltä ovat puuttuneet joko omat ideat tai rohkeus niiden hyödyntämiseen.

Toteutuksellisesti Medal of Honor on ihan kelpoa kamaa; se näyttää ja etenkin kuulostaa hyvältä. Paketista tosin löytyy kaksi täysin eri peliä: yksinpelin Danger Close toteutti Unreal Enginellä, moninpelissä taas räiskitään DICEn ja Frostbite-moottorin voimin. Ehkä ikä alkaa jo painaa UE3:a, sillä Frostbite tuntuu tarjoavan enemmän mahdollisuuksia. Yksinpelissä tekstuurit hyppivät esiin vasta hetken aikaa maastonmuotojen jälkeen eikä muutamaa ennakkoon valittua kohdetta lukuunottamatta ympäristössä hajoa mikään. Moninpelin grafiikka on yksityiskohtaisempaa, vaikka ruudulla vilisee 24 ihmisen ohjaamaa hahmoa.

Yksinpeli on ärsyttävän kädestä pitelevä. Reittejä on aina tasan yksi, ja välillä eteneminen tyssää joko fyysiseen tai aineettomaan esteeseen. Ovet saa potkaista auki tai kaverin ohi kulkea vasta, kun määrätyt vuoropuhelut on käyty loppuun. Joissain kentissä kirjaimellisesti loputtomat vihollisaallot hyökyvät päin, kunnes jokin tietty kohde on tuhottu. Hyvin suunnitelluissa peleissä pahojen poikien ilmestyminen maailmaan on yritetty kätkeä edes jollain tavalla, mutta Medal of Honorissa näkee taliban-taistelijoiden popsahtavan eteen tyhjästä ilmasta.

Äänettömät tappajat

Moninpeli on toimiva, mutta se ei ole parasta DICEä. Koko Medal of Honoria, mutta erityisesti moninpeliä tuntuu vaivaavan sama ongelma: kehittäjillä ei ole ollut selkeää kuvaa siitä, mitä halutaan tehdä. Vision puuttuminen näkyy pelimuotojen ristiriitaisuutena. Pienessä tilassa tapahtuvan tappomatsin jälkeen saattaa joutua yhtäkkiä keskelle pitkää vyörytystaistelua halki laajan taistelutantereen. Pelimekaniikkaa ei ole optimoitu oikein millekään.

Joukkuetehtäväpohjaisissa peleissä karttoihin on sijoitettu ärsyttäviä pullonkauloja, joiden suojaaminen on raivostuttavan helppoa. Tiimityöskentelyllä voisi olla mielekkäämpää yrittää läpäistä näitä kuristuskohtia, mutta DICE on jostain syystä päättänyt, että yli neljän hengen kaveriporukalla ei saa pelata. Äänikommunikointi toimii pätkien, ja Medal of Honor onkin yksi hiljaisimmista räiskintäpeleistä PS3:lla. Ihmisten puhetta ei juuri kuulu. Kaiken kruunaa se, että välillä kekkereihin kutsuttu kaveri ilmestyykin vastapuolelle. Ehkä DICE ei sitten halua, että kukaan pelaa tuttujen kanssa.

Harmillisinta Medal of Honorissa on se, että se olisi voinut olla paljon parempi. Tekniikka on suurimmaksi osaksi kunnossa, ajankohtainen konflikti realistisella tarinalla tarjoaa vaihtelua Modern Warfare 2:n yliampuvalle selkäänpuukotusangstille ja DICE on todistettavasti kykenevä toteuttamaan huippuluokan moninpelipaukutteluja. Yksinpelin ohjaus on kuitenkin hoidettu löysästi eikä kokonaisuus lopulta pysy täysin kasassa. Moninpeli  on ponneton tilaustyö lahjakkaalta studiolta, jolla on yksi vanha peli ylläpidettävänä ja uusi kehitteillä.

Jos Medal of Honor olisi vuoden ainoa räiskintä, se olisi hyvä sellainen ja sen parissa varmasti viihtyisi. Nyt se joutuu kuitenkin tappelemaan elintilastaan, ja häviää armottomasti esimerkiksi yhä elinvoimaiselle Battlefield: Bad Company 2:lle. Ensivaikutelman antamiseen on vain yksi tilaisuus, ja Medal of Honor antaa hyvin keskinkertaisen sellaisen.