Castlevania: Lords of Shadow on uusin tulokas maineikkaaseen sarjaan. Bram Strokerin Draculasta innostusta hakenut saaga on tuonut kymmenien pelien edestä Belmontin suvun jäseniä vuoron perään seivästalkoisiin kuolemattomia vampyyreja kukistamaan. Lords of Shadow poikkeaa tunnetusta kronologiasta ja luo sen sijaan täysin uuden mytologian tuleville jatko-osille. Vampyyrikuningas on enää vain yksi kolmesta pahuuden lähettiläästä, joita vastaan vaimonsa menettänyt Gabriel Belmont nousee uhmakkaasti.
Uusi alku
Castlevania: Lords of Shadow on kova pala sarjan fanille. Täysin uudistettu mytologia sivuttaa monilta osin vankan pohjan, jolle saaga on alkujaan rakennettu. Vampyyrinmetsästäjän sijaan Belmont on yksi monista pyhän ritariveljeskunnan jäsenistä, jotka on lähetetty kukistamaan kolme pimeyden ruhtinasta palauttaakseen tasapainon maailmaan. Vyötäröllä ei suinkaan roiku nahkainen ruoska, vaan tämän militaristisempi taisteluristi; toiminnaltaan täysin identtinen ase. Siihen ne vähäiset yhteneväisyydet jäävätkin. Eurooppalaisen kauhukirjallisuuden (ihmissudet, vampyyrit) ohella peliin on sekoitettu perinteistä fantasiaa (peikot, jättiläishämähäkit, lohikäärmeet), kreikkalaista mytologiaa (Pan, titaanit) kuin kristillistematiikkaakin (taivas ja helvetti). Valmistuneen koktailin voisi tarjoilla yhtä hyvin ilman Castlevania-etuliitettä.
Uusi suuntaus on haettu God of Warista, Unchartedista ja osassa kolossaalisista loppuvastuksista Shadows of Colossuksesta. Sekasoppa on yllättävän timmi paketti, vaikkakin kaukana Castlevaniasta. Päällimmäinen huomio kiinnittyy pelin suoraviivaisuuteen, joka on tehty toiminnan ehdoilla. Kentät, joita löytyy hulppeat 46 kappaletta, ovat sokkelottomia putkia. Ainoat erkaantumiset raiteilta ovat muutamat kerättävät esineet, joista suurimman osan luokse pääsee vasta myöhemmin löytyvää apuvälinettä käyttäen. Tutkimisen riemu on eliminoitu, mutta monotonisen mättämisen vastapainoksi Castlevania: Lords of Shadow rytmittää kerrontaansa kiitettävästi tasoloikinnan ja ongelmanratkonnan avulla.
Kattavamman mytologiakirjon vuoksi tunkkaiset goottilinnat eivät ole ainoa näkyvä miljöö. Yhteentoista lukuun jaettu tarina vie pelaajan jylhien arkkitehtonisten taidonnäytteiden ohella muun muassa intiaanihenkisiin viidakoihin, kuolleille rämeille, valtavien kanjonien ja tajunnan tuolla puolella olevien visioiden tykö. Paikasta riippumatta visuaalista antia ei voi moittia. Mercury Steam on työstänyt yhden näyttävimmistä konsolipeleistä, jossa vaihtelu on todella vakuuttava. Ehkä liiankin. Parhaimmillaan kentät alkavat kamera-ajoilla korkeuksista läpi hengästyttävän upeiden maisemien vain päätyäkseen kaukaisuudessa siintävän Belmontin taakse. Pelaajan tehtäväksi jää suunnistaa juuri nähtyjä reittejä pitkin kohti seuraavaa etappia. Kolikon kääntöpuolena on ruudunpäivityksessä näkyvä vaje, mikä ei häiritse kuitenkaan pelattavuutta. Mahtipontisia maisemia tuetaan asiaankuuluvalla sinfoniaorkesterilla erinomaisesti ja paikoin alkuperäistä saagaa kunnioittaen, mutta ääninäytteleminen on askel huonompaan. Tähtinimet, etunenässä Patrick Stewart kertojana, hoitavat roolinsa tunteitta, mikä kalskahtaa pahasti melodramaattista dialogia lausuttaessa.
Ruoski minusta esiin se mies, joka oon
Belmontin matka läpi kuoleman laaksojen kuluu piiskan viuhuessa niin kuolleista nousseiden kuin kuolleeksi haluavien nahkaan -- tai luuhun. Perustoiminnot jakaantuvat tehokkaampaan henkilökohtaiseen sivallukseen ja heikompaan aluepuhdistukseen, joita vuorottelemalla luodaan erilaisia iskusarjoja. Lisää saadaan kokemuspisteitä tuhlaamalla. Pelin edetessä Belmontin varustus lisääntyy muun muassa tikareilla, pyhällä vedellä ja rautanyrkillä, jotka tuovat lisäulottuvuuden taisteluihin. Näiden ohella herran hallussa ovat myös pimeyden ja valon voimat. Yksinkertaisimmillaan valon aktivoimalla iskuista saa elinvoimaa takaisin ja pimeys tekee enemmän lämää mutta eri aseisiin yhdistettynä monipuolistavat näiden toimintoja. Iskujen vaihdantaa on siivitetty myös trendiin kuuluvilla reaktiotesteillä, jotka seuraavat välidemoihin. Onneksi peli tallentaa väliaikapisteitä usein.
Vaikeusasteesta riippuen Castlevania: Lords of Shadow on joko pinnaa vaativaa hermojenkiristelyä tai nautinnollista läpijuoksua. Käytäntö on sysätä pelaajan niskaan lauma vihollisia, jotka kestävät kuritusta pidempäänkin. Periaatteessa useat liikesarjat, torjunnat, vastaiskut, kierimiset ja kakkosaseet mahdollistavat monipuolisenkin toiminnan, mutta käytännössä taisteluista muodostuu usein jatkuvaa kieriskelyä valtavien vihollislaumojen keskellä. Valitettavasti sama pätee myös paria poikkeusta lukuun ottamatta hivenen mielikuvituksettomiin loppuvastuksiin. Vihollisissa visuaalisesti ei ole moitittavaa, mutta kymmenistä erilaisista hirviöistä huolimatta jokainen on pohjimmiltaan identtisiä kopioita toisistaan. Kiinteä kamera on usein joko liian lähellä tai epämukavan kaukana voidakseen reagoida tapahtumiin kunnolla, mutta huomattavasti heikompiakin viritelmiä on tullut tässä genressä vastaan.
Vaikka ruoska määrää pääasiallisen tahdin, Castlevania: Lords of Shadowissa on yllättävän paljon täysin tasoloikkaan ja ongelmanratkontaan keskittyviä vaiheita. Vaihtelu antaa hyvää vastapainoa jatkuvalle mättämiselle. Tasoloikinnat opastetaan tosin lähes kädestä pitäen pelaajalle, mikä pilaa hieman osuuksien pontevuutta. Peli tajuaa onneksi maalailla kauniita maisemia samanaikaisesti hämäykseksi. Lukuisia ongelmiakaan ei voi rehellisesti väittää vaikeiksi, mutta kaikkein simppelimmät vivun veivaukset on sentään jätetty suosiolla pois. Ennen kaikkea seesteisempien osioiden suurin hyöty on pitää peli virkistävänä loppuun saakka. Ainoastaan latinalaisen Amerikan urbaanista legendasta napattu Chupacabra hidastaa pelin tempoa, sillä pelaaja joutuu aina tämän kohdatessa jahtaamaan reliikit varastavaa pikkupirulaista pitkin pitäjää.
Jotain ihan muuta
Castlevania: Lords of Shadow ei välttämättä ole Castlevania nimen todellisessa merkityksessä. Irrallisesti tarkasteltuna kyseessä on kuitenkin laaja, äärimmäisen kaunis ja sopivassa suhteessa toimintaa sekä ongelmanratkontaa yhdistävä peli. Kokemukseltaan ei lähelläkään kärkisijoja, mutta nautinnollista yhtä kaikki.
Kommentit
Tykkäsin pelin juonesta, siitä myös e...
Tykkäsin pelin juonesta, siitä myös ettei peli loppunut heti kesken, hahmo design oli hienoa, graffat, musiikki oli jotain uskomatomman hienoa ja maisemat olivat upeita. Taistelukin toimi ihan jees, mutta en kyllä tehnyt oikein muuta kuin väistellyt ja huitonut perus-iskuja.
Tasoloikka oli kivaa vaihtelua, mutta sama vika kuin Uncharted peleissä: Et voi tarrata johonkin ellei pelin tekijä niin määrää, vaikka se näyttää semmoiselta pinnalta mihin voisit tarttua... No ainakaan siitä ei kuole suoraan jos tippuu kuiluun.
Muutenkin näkymättömine seinien määrä on ihan NAURETTAVA. Joskus sellaisesta kohdasta ei pääse etenemään mistä normaalisti olisi voinut, ja toisessa kohdassa taas semmoisesta kohdasta pääsee mistä luulisi ettei pääse. :D
Mutta joo, minä tykkäsin pelistä ja selvästi sen tekemiseen on nähty vaivaa. Peli kopioi muita pelejä aika häpeämättömästi, mutta se ei haittaa. Loppuratkaisu oli tavallaan arvattava, mutta samalla siellä odotti oma twistinsä. :)
Kommentoi
Kirjaudu kommentoidaksesi