Castlevania: Lords of Shadow

Konamin pelisarja Castlevania on porskuttanut jo yli 20 vuoden ajan. Belmontin klaani onkin ehtinyt taistella Draculaa vastaan kymmenissä peleissä. Siirtyminen uuteen teknologiaan ei ole ollut ongelmatonta, sillä sarjan parhaat osat ovat näihin päiviin asti olleet tiukasti kaksiulotteisia. Viimeiset vuodet Castlevanian yllä on leijunut paksu kierrätyksen hernerokkasumu, joten oli jo aikakin tuulettaa kaappia ja keksiä jotain uutta. Lords of Shadow kertoo eeppisen tarinan rahaa ja vaivaa säästämättä. Pelillisiä elementtejä lainataan häpeilemättä Sonyn Sodan Jumalalta, ja varsinkin God of War III:lta, mutta se on pelkästään positiivinen asia. Lords of Shadow on paras kolmiulotteinen Castlevania tähän asti ja ehdottomasti yksi syksyn kovimmista toimintapeleistä.

Soturiyhteisö Valon veljeskunta sai eräänä päivänä portailleen orpolapsen, jonka se päätti ottaa huomaansa. Poika omaksui nimen Gabriel Belmont, vaikka ei olekaan biologista sukua samannimiselle klaanille. Gabriel varttui aikanaan vahvaksi soturiksi sisäistäen samalla veljeskunnan tehtävän taistella pimeyden yliluonnollisia uhkia vastaan. Miehen rakas vaimo Marie murhataan raa’asti, joten totta kai Gabrielin on lähdettävä kostoretkelle saadakseen syylliset vastuuseen. Asiaan liittyy paljon muutakin, ja lopulta pelissä on maailman kohtalo pimeyden ja valkeuden taistellessa keskenään. Tarina ei liity mihinkään aiempaan Castlevania-peliin, joten matkasta pystyy nauttimaan täydellisesti ilman ennakkotietoja sarjan historiasta.

Lords of Shadow haukkaa Xboxilla peräti kahden levyn verran tavaraa. Välivideoita on paljon ja pelin kesto on parinkymmenen tunnin luokkaa. Tarina on erittäin eeppinen ja fantastinen, mutta se on onneksi kerrottu vakavalla mielellä. Valitun otteen ansiosta Gabrielin matkan seuraaminen tuntuu aikuisten sadulta. Kerronta ei kuitenkaan onnistu pitämään pelaajaa tiiviisti otteessaan, mikä johtuu pelattavan valtavasta määrästä. Tarinallisesti olisi ollut parempi lyhentää kokonaiskestoa ja samalla hioa sisällytetty aineisto huippuunsa. Peli kuitenkin paranee edetessään, sillä pelaaja oppii ottamaan tarinan tapahtumat vastaan sellaisena kuin ne esitetään. Aluksi on silti hyvinkin luonnollista odottaa God of Warin, Ninja Gaidenin, Bayonettan tai Bionic Commandon kaltaista kokemusta: lainaelementit ovat erittäin selvästi nähtävillä.

Lords of Shadow’n pelaaminen on tuttua jokaiselle kolmannen persoonan toimintapelejä kokeilleelle. Ohjaimen kaikkia toimintoja hyödynnetään, ja niiden sisäistämiseen menee hyvä tovi aikaa. Onneksi pelin pitkä kesto mahdollistaa sen. Kamera on monista muista kilpailijoista poiketen tiukasti kiinteä. Suurimman osan ajasta tämä ei tuota ongelmia, mutta joskus kuvakulmaa haluaisi pyöräyttää nähdäkseen ahtaan hautakammion toisesta kulmasta. Kamera myös liikkuu ja heiluu varsin epätavallisesti. Tähänkin ominaisuuteen tottuu, mutta aluksi näkökulman ylimääräinen poukkoilu ärsyttää.

Pelisarjalle tyypillinen hahmonkehitys on hieman erilaista kuin odottaisi. Gabrielin aseena käyttämä risti päivittyy uusilla kyvyillä, mutta paremman version saa käteensä vasta, kun tarinankerronta sen sallii. Taisteluissa kertyy pisteitä, joilla ei kuitenkaan voi kartuttaa omaa energiamittaria pidemmäksi tai kohottaa kokemustasoa. Tällä kertaa pisteet toimivat rahana, joilla voi ostaa uusia hyökkäysyhdistelmiä ja muuta pelikokemusta rikastuttavia asioita. Kuollessaan pisteensä saa aina pitää, joten kaiken tarjolla olevan aineiston kerääminen on kiinni ainoastaan omasta viitseliäisyydestä.

Pelillisesti Lords of Shadow vuorottelee taistelun, pulmatehtävien ja tasoloikinnan muodostamassa kolmiossa. Taistelu on selvästi monipuolisin ja toimivin osuus, mutta varsinkin pulmien ratkominen ja tasoloikinta olisivat vaatineet enemmän hiomista. Pomotaistoja on lukuisia, ja ne ovat yksi pelikokemuksen kohokohdista. Kohtaamiset vaihtelevat miehen kokoisesta ritarista aina kerrostalon korkuiseen titaaniin saakka, ja jokaiseen voittoon on olemassa selkeät keinot. Lords of Shadow ei luota vihollissuunnittelussaan pelkkään nappien hakkaamiseen, mikä on erittäin hyvä asia.

Tarinavetoisuutensa vuoksi Gabrielin eteneminen on hyvinkin lineaarista. Peli jakautuu 12 kappaleeseen, jotka on edelleen jaettu yksittäisiin kenttiin. Alueisiin on mahdollista palata myöhemmin, mikä on itse asiassa suositeltavaakin: kaikkia paikkoja ei edes pääse ensimmäisellä kierroksella tutkimaan. Jostain syystä pelaaminen tuntuu aluksi hyvinkin raskaalta ja keskittymistä vaativalta: kepeästä juoksentelusta Borderlandsin malliin ei ole tietoakaan. Ajan kanssa valittuun tyyliin kuitenkin tottuu, ja samalla peli muuttuu helpommaksi. Ei siksi, että Gabriel saisi haltuunsa vahvempia ja tehokkaampia aseita vaan siksi, että matkan aikana pelaaja oppii hyödyntämään paremmin käytössä olevia välineitä tilanteiden ratkaisemiseksi.

Graafisesti uusi Castlevania on yksi vuoden kovimpia saavutuksia. Missään ei ole oikaistu aidan matalimmasta kohdasta, vaan kaikkeen on panostettu. Hahmoanimaatiot ovat silkkisen sulavia, ympäristöt vaihtelevia ja yksityiskohtien huikea lukumäärä saa maailman elämään. Erilaisia vihollisia tulee vastaan jatkuvasti, ja jokaisesta on mahdollista lukea lisää valikkoon aukeavista tietoruuduista. Tällainen paneutuminen näennäisesti toisarvoisiin hahmoihin on nykypeleissä harvinaista.

Castlevania tunnetaan ennen kaikkea musiikistaan, eikä kehitystiimi ole tälläkään saralla vaivoja säästellyt. Sävelmät kuullaan 120-henkisen orkesterin säestämänä, mikä vahvistaa mahtavan seikkailun tuntumaa entisestään. Äänitehosteet ovat nekin toimivia, ja miltei kaikkeen tunnutaan panostaneen: askelten ääni vaihtelee selvästi sen mukaan, millaisella alustalla Gabriel sattuu sillä hetkellä kävelemään. Ääninäyttelyä kuullaan runsaasti, ja suurimman työn tekee Patrick Stewart kertojana. Gabriel Belmontina kuullaan Trainspottingista tunnettua Robert Carlylea. Mies hoitaa työnsä mallikkaasti, ja hänen epätavallinen korostuksensa jää ainakin mieleen.

Castlevania: Lords of Shadow haluaa suunnata pahasti paikalleen jämähtäneen pelisarjan uusille urille. Tässä tavoitteessa onnistutaan melkein täydellisesti, sillä nipottamista ei juuri ole. Kokonaiskestoa olisi voinut lyhentää, sillä nyt tarinankerronta jää liian usein taka-alalle. Tiivistäminen olisi myös antanut kehittäjille lisäaikaa pelillisten ominaisuuksien hiomiseen: tällä hetkellä lähelle täydellisyyttä päästään ainoastaan taistelujärjestelmässä. Lords of Shadow on suurta seikkailua puhtaimmillaan: tarjolla on täydellistä eskapismia kaamoksen keskelle.