Muutama vuosi sitten julkaistun Star Wars: The Force Unleashedin piti olla uudella teknologialla pröystäilevä jedikokemus. Lopullisessa pelissä oli kyllä ainesta, mutta siitä huolimatta jäätiin kauaksi hehkutetusta supertuotteesta. Peli kuitenkin möi loistavasti, joten jatkoa osattiin odotella. The Force Unleashed II on selvästi edeltäjäänsä parempi pelillisesti, mutta mitään tajunnanräjäyttävää valaistumista ei kannata odottaa. LucasArts tarjoilee aihepiirin faneille kivan välipalan, joka kannattaa poimia kyytiin alelaarista paremman puutteessa.
Ollako klooni vai eikö olla?
Ensimmäisen pelin parasta antia oli aidosti mielenkiintoinen tarina Darth Vaderin salaisesta oppipojasta nimeltä Starkiller. Jatko-osan kannalta ongelmallista oli se, ettei alkuperäinen loppuratkaisu kaivannut mitään ihmeempiä lisäyksiä tuntuakseen tyydyttävältä. Juuri tästä syystä The Force Unleashed II tuntuu tarinaltaan hieman tarpeettomalta.
Imperiumia vastaan taisteleva kapinallisten liitto on ajan kuluessa nostanut Sith-lordin entisen oppipojan ikonikseen, joka innoittaa heitä jatkuvasti uusiin ponnistuksiin. Tämän vuoksi Darth Vader päättää kloonata Starkillerin, ja tehdä sen avulla tyhjäksi miehen ympärille muodostuneen legendan. Jotain menee kuitenkin pieleen, sillä yksi koekappale onnistuu vastustamaan Vaderin indoktrinaatiota ja pakenee tutkimuslaitoksesta. Lievästi pöllähtäneellä kloonilla on mielessään vain yksi asia: alkuperäisen Starkillerin mielitietty Juno on löydettävä. Pitkäksi aikaa ei viihdettä ole luvassa, sillä näyttävä matka on ohi noin kuudessa tunnissa.
Tarina on lopulta yksi iso pettymys, sillä kaikki merkittävät käänteet ovat päähenkilön sisäisiä taisteluita. Aidosti mielenkiintoinen sivujuonne on kloonatun Starkillerin pohdinta omasta identiteetistään: olen siis klooni, mitä se merkitsee? Star Warsin mytologiassa puhutaan paljonkin kloonaamisesta, mutta toistensa kopioiksi tehtyjen yksilöiden ajatuksia itsestään on sarjassa pohdittu hyvin vähän.
Puolijumalan saappaissa
Ohjaus toimii paremmin kuin aiemmassa pelissä. Iskuyhdistelmän voi tällä kertaa keskeyttää lennosta, mikä vähentää pelaajan turhautumista merkittävästi. Uudistuksia taisteluihin tuovat Starkillerin käyttämät kaksi valosapelia, mahdollisuus huijata viholliset toisiaan vastaan sekä brutaali Force Fury, mikä tarkoittaa lyhyttä ajanjaksoa käyttää rajattomasti voimakykyjä. Toiminta on erittäin näyttävää ja energistä mutta valitettavan yksitoikkoista. Vihollisiakaan ei ole kuin muutama, ja mukaan laitetut lopetusanimaatiot ovat aina samanlaisia. On toki tyydyttävää laittaa suuri kone palasiksi valosapeleilla, mutta kun saman liikesarjan näkee kahdennenkymmenennen kerran, ei se enää tee yhtä suurta vaikutusta. Koko pelin pystyy läpäisemään vain muutamaa nappia hakkaamalla, sillä vaikeustaso on hilattu erittäin alas: jopa normaalilla haastetasolla Starkiller on rivivihut helposti jyräävä puolijumala. Toisaalta on hienoa edetä pelissä nopeasti ja tuntea olevansa kaikkivoipa jedi.
Kenttäsuunnittelu on futuristista ja ehdottoman Star Wars -henkistä mutta samalla harmillisen yksitoikkoista ja lineaarista. Kolikon kääntöpuolena eipähän koskaan tarvitse pohtia, mihin pitäisi seuraavaksi rynnätä. Ajoittaiset tasoloikkaosuudet ovat ärsyttäviä, sillä taisteluun oivasti istuva ohjaus muuntautuu huonosti tarkkoihin hyppyihin. Tämän seurauksena Starkiller putoaa tyhjyyteen useammin kuin tarpeeksi lyhyen matkansa aikana.
Täydeksi paketiksi ei The Force Unleashed II:ta voi luonnehtia, sillä tarjolla ei ole yksinpelin lisäksi mitään mielekästä. Challenge Roomsiksi nimetyt haasteet tarkoittavat vain sitä, että pelaajan tulee tiettyjen ehtojen vallitessa piestä oikea määrä vihollisia. Suorittaminen tuntuu todella työltä, sillä haasteiden pelaaminen on aivan yhtä yksitoikkoiselta kuin kaikki muukin taistelu.
Värikäs silmäkarkki oivaksi välipalaksi
Teknisesti peli on erittäin vahva suoritus. Värikkäitä ja yksityiskohtaisia välivideoita katsellaan runsaasti, eikä muukaan toiminta sen huonommaksi jää. Erilaisten esineiden käyttäytyminen Starkillerin tuhovimman kohteina tuntuu uskottavalta. Tummasävyisestä tarinasta huolimatta värejä hyödynnetään rohkeasti, joten ulkoasunsa puolesta The Force Unleashed II:hta voi luonnehtia silmäkarkiksi. Äänimaailma sen sijaan on valitettavan tuttua. Se tavoittaa hienosti Star Wars -tunnelman, mutta pelin oma persoonallisuus jää tunnistamattomaksi. Ääninäyttelyyn on panostettu, joskin aitoa tunnetta hahmoonsa pystyy lataamaan ainoastaan Starkillerille äänensä antanut Sam Witwer.
Star Wars: The Force Unleashed II ei ole varsinaisesti huono peli mutta ei onnistu tekemään mitään erityistäkään. Lyhyt tarina tarjoaa muutamaksi tunniksi viihdettä aihepiirin faneille. Muiden kannattaa odottaa hintojen alennusta ja poimia peli talteen alelaarista.
Galleria:
