Pieni sininen Mega Man -robotti on epäilemättä tuttu kaikille aikoinaan Nintendon kasibittisellä pelailleelle. Monet pitävät sarjan toista osaa parhaimpana, toiset – kuten allekirjoittanut – taas fanittavat kolmosta. Legendaarisen sarjan aloittanut ensimmäinen peli on silti kenties se legendaarisin. Ei kaikkein vähiten nerokkaan konseptin esittelijänä, vaan myös sadistisen vaikeana hermojenrepijänä. Tallennusmahdollisuus kun tuli kuvioihin vasta toisen osan myötä.
Kulttuuritekona ensimmäinen Mega Man on nyt julkaistu PSP:lle päivitettynä versiona, Mega Man Powered Upina. Graafisesti ollaan siirrytty nykyaikaiseen 3D:hen, pelattavuus taas on asiaankuuluvasti rautaista 2D:tä. Muutamia uusia vihuja ja valittavaa vaikeustasoa lukuun ottamatta käännös on varsin uskollinen esikuvalleen. Tällä kertaa pelissä voi kuitenkin jopa tallentaa.
High-techin vastaisku
Kaukana tulevaisuudessa, tarkalleen ottaen vuonna 2044, ihmisten kaltaiset teollisuusrobotit ovat arkipäivää. Kaikki menee hulinaksi, kun paha tohtori Wily yrittää saavuttaa maailmanherruuden kaappaamalla kollegansa Lightin talousrobotit ja ohjelmoimalla ne uudelleen entistä isäntäänsä vastaan. Ainoa kidnappaukselta välttynyt rautakasa on Mega, jonka Light muuttaa taistelurobotti Mega Maniksi estämään Wilyn katalan suunnitelman.
Vastassa on siis huvittavan typerästi nimettyjä teollisuuslaitteita, kuten roskanpolttoon suunniteltu Fireman sekä rakennusrobotti Gutsman. Uusintaversio esittelee kaksi ennen näkemätöntä robottia, Oilmanin ja Timemanin. Ennen varsinaisen pomon kimppuun pääsyä Mega Manin on tapeltava tiensä läpi pomorobon teemaan sopivan kentän. Itsestään selvästi Firemanin kenttää jokseenkin vallitsee tuli, Icemanin kimppuun vastaavasti liukastellaan peilikirkkaan jään halki.
Mega Man saa pomorobon erikoiskyvyn käyttöönsä tuhottuaan tämän, ja jokaisella robotilla on tunnetusti heikkoutensa. Peltiheikkejä vastaan pääsee tappelemaan haluamassaan järjestyksessä, eli käyttämällä juonikkaasti niiden heikkouksia hyväksi peli helpottuu huomattavasti. Tai oikeastaan asettuu ihmismäiselle tasolle. Heikkouksia on kuitenkin hankala aavistaa ennalta, sillä ne eivät tunnu noudattavan mitään logiikkaa. Esimerkiksi Icemanin heikkous ei suinkaan ole Firemanin tuli vaan Bombmanin pommit.
Idea mennyttä, grafiikka nykypäivää
Pelistä on valittavana kaksi eri versiota: New Stylessä tasosuunnittelua on viilattu paremmin PSP:n laajakuvanäytölle sopivaksi ja koko komeutta on muokattu paremmin nykyaikaiseksi. Onneksi valittavana on myös Old Style, jossa uutta on vain grafiikka – kaikki muu on alkuperäisversion hiilikopiota. New Stylen uusintaversio lienee paremmin nykypelaajan aaltopituudella, mutta jonkinlaista masokistisen sairasta tyydytystä vanhan version pelaamisestakin irtoaa.
Pelin ulkoasun uudistamisesta saa taas olla monta mieltä. Siirtyminen 3D-grafiikkaan on hyvä juttu. Varsinainen pelivirhe on kuitenkin ällösöpö, ylipirteä, lapsellinen anime-tyyli, joka kattaa koko pelin grafiikasta peruskaameaan ääninäyttelyyn. Hahmoilla on valtavat silmät ja vielä valtavammat päät, ja erityisesti Mega Manin uuteen lookkiin tottuminen kesti aikansa. Söpöily on jopa vienyt kaiken särmän upeasta taustamusiikista, ja uudelleenmiksatut versiot kuulostavatkin melko mitäänsanomattomilta. En osaa sanoa liekö nostalgialla näppinsä pelissä, mutta uusintaversiot eivät vain iske yhtä hyvin kuin vanhat klassikot.
Myös meille pullamössöpelaajille
New Stylessä valittavana on kolme eri vaikeustasoa. Easy tarjoaa Normal-tasoa hitaampia ja heikompia vihollisia, minkä lisäksi sinne tänne on sijoitettu apupalikoita helpottamaan tasoloikkakohtia. Palikat esimerkiksi kaventavat railoja ja toimivat henkivakuutuksena, kun harhahypystä maksettaisiin normaalisti pudotuksella piikkeihin varmaan kuolemaan. Itseään vihaaville taas on tarjolla Hard mode, joka kurittaa pelaajaa säälimättömästi – paikoin jopa alkuperäisversiota rajummin.
Muita New Stylen erikoisuuksia ovat muiden muassa hahmonvalinta – pelaamaan pääsee kaikilla pomohahmoillakin – sekä tasonrakennuspalikat. Viimeksi mainituilla voi toteuttaa omat Mega Man -visionsa Construction-moodissa, eikä homma rajoitu vain omaan kivaan. Tuotokset voidaan nimittäin tuuppia nettiin Capcomin servereille myös muiden ihmeteltäväksi. Muiden luomat tasot voi järjestellä vaikkapa arvostelu- tai lataussuosion mukaan, jolloin jyvät on helppo erotella akanoista. Construction potkiikin Mega Manin uudelleenpelattavuuden aivan uskomattomiin sfääreihin.
Kaikkiaan Mega Man Powered Up on hieno julkaisu. Yhdellä tapaa se tuo upean klassikon päivitettynä nykypelaajien koettavaksi, mutta toisaalta kaikkia muutoksia pelkääville konservatiiveillekin on valittavissa oma versionsa. Henkilökohtaisesti en pidä uudesta pastellinvärisestä ilmeestä saati sitten ylipirteästä ja lapsellisesta äänimaailmasta, mutta kunhan söpön ulkokuoren läpi jaksaa kaivaa, alta paljastuu se vanha kunnon Mega Man, jonka pelattavuus on edelleen täyttä timanttia.
