Nyt vasta pelottaa
Pari vuotta sitten PS2:lle pöllähti tuonelan takamailta Forbidden Siren, oikeasti pelottava kauhuseikkailu. Toiminnallisen pyssyttelyn sijaan se keskittyi hiipimiseen, ongelmanratkontaan ja tuhatvolttiseen tunnelmaan. Tarinaa riitti pienen romaanin verran, mutta se jätettiin silti tarkoituksella hämäräksi.
Valitettavasti Forbidden Siren jäi vain muutaman pelaajan kulttiklassikoksi. Hermoja raastava vaikeustaso ja monimutkaiset kontrollit tekivät pelistä vaikeasti lähestyttävän. Myös sekava tarina saattoi vieraannuttaa jotkut, sillä peli oli kaukana Resident Evilien ja Silent Hillien tutuista kaavoista. Sen uhkaavan sekava tyyli muistutti enemmän Ringua ja Ju-Onia.
Nyt ilmestynyt jatko-osa säilyttää ykkösen upean, rähjäisen tunnelman, ja tarinakin on vähintään yhtä outo. Kokemuksesta on kuitenkin tehty ystävällisempi. Vaikeustason saa tällä kertaa valita vapaasti, ja tehtävien tavoitteet tuodaan selkeämmin esille.
Forbidden Siren 2:n monimutkainen juonikudelma sijoittuu omituiselle saarelle, jolle joukko ihmisiä haaksirikkoutuu. Pois ei pääse millään, ja kännykät tavoittavat pelkkää kohinaa. Saari näyttää olevan täysin irrallaan todellisuudesta. Satunnaiset eloonjääneet joutuvat taistelemaan selviytymisestään, ja painimaan samalla menneisyyden haamujen kanssa. Kuulostaako kenties Lost-sarjalta? Tähän yhtäläisyydet loppuvat. Japanilaista saarta ympäröivät sankka usva ja verenpunainen meri. Kaduilla vaeltelevat shibito-zombit tykkäävät kyttyrää kuolevaisten läsnäolosta.
Kauhujen palapeli
Shibitot poikkeavat perinteisistä, aivoja mussuttavista örisijöistä älykkyydellään. Ne osaavat käyttää tuliaseita, kutsua kavereita apuun ja seurata pakenevia pelaajahahmoja ympäri pöheikköä. Suurimman osan ajasta ne partioivat käytetyinpiä kulkureittejä taskulamppujen ja heinähankojen kanssa.
Valo houkuttelee shibitoja kuin yöperhosia, joten pelaajan kannattaa pitää omat taskulamppunsa useimmiten piilossa. Ihmislihan perässä liihottelee kuitenkin myös pimeydestä sikiäviä varjo-olentoja. Ne puolestaan ovat allegisia valolle. Valolla ja pimeydellä pallottelu tuo peliin hauskan lisäulottuvuuden, mutta sitä olisi saanut hyödyntää enemmänkin.
Tarina hyppii epälineaarisesti hahmojen, aikojen ja paikkojen välillä. Lyhyet peliskenaariot tuntuvat toisistaan irrallisilta, ja juonta on vaikea seurata. Se kuuluu asiaan. Epätietoisuus tuntuu herkulliselta, ja palapelin kasaaminen on koukuttavaa puuhaa. Saaren mysteereitä pohdiskelee ilokseen jopa pelikertojen välillä.
Juonen seuraamista helpottaa Link Navigator -valikko, jossa vieraillaan aina kenttien välissä. Sieltä voi koska tahansa kerrata, mitä tapahtui kullekin hahmolle tiettyyn aikaan. Navigaattori tarjoaa useimmiten pari-kolme uutta tehtävää, jotka voi suorittaa vapaassa järjestyksessä. Navigaattorin kautta voi myös palata uudelleen jo läpäistyihin tehtäviin hakkaamaan toissijaisia tavoitteita. Se on usein jopa pakollista, mutta kierrätyksen katkusta huolimatta viihdyttävää.
Silmäpeli terästää tunnelmaa
Forbidden Sirenin kymmenisen pelattavaa hahmoa eivät ole Resident Evil -tyyllisiä konekivääriramboja, vaan aivan tavallisia mattimeikäläisiä. Tuliaseet ovat harvassa, ja hyvä niin. Peliä ei pelata aggressiivisen hyökkäävästi, vaan hiippailemalla luihusti vaarasta toiseen. Pyssyttelyä löytyy ykkösosaa enemmän, mutta pääpaino on silti hirviöiden välttelyssä.
Forbidden Siren -sarjan omaperäisin piirre on hahmojen yliluonnollinen kyky katsella maailmaa vihollisten silmin. Jokainen päähenkilö osaa siirtyä häröön transsitilaan, jonka aikana ei pysty liikkumaan, mutta voi hypätä katselemaan minkä tahansa alueella olevan hirviön tai kaverin vinkkelistä. Se on paitsi julmetun pelottavaa, myös tärkeä pelillien elementti. Iso osa peliajasta kuluu hirviöiden partiointireittien vakoiluun, jotta osaisi oikealla hetkellä luikahtaa eteenpäin.
Silmäpeli tuo kauhugenreen kirjaimellisesti aivan uuden perspektiivin. Shibitot näkevät maailman vääristyneen sumeana, kävelevät huojuen ja mutisevat mielipuolisesti. Pelaaja tuntee selkänahassaan, millaista on olla jotain vieraan hirviömäistä.
Jotkut hahmot vievät silmäilyn vielä astetta pidemmälle. Likinäköinen mies joutuu katselemaan maailmaa opaskoiransa silmin, jolloin jopa yksinkertainen paikasta toiseen siirtyminen muuttuu pelottavaksi haasteeksi. Toinen hahmo näkee väläyksiä menneisyydestä ja kolmas huomaa ympäristöstä asioita, joita tavalliset kuolevaiset eivät näe.
Nyypätkin saavat elää
Osa ensimmäisen Forbidden Sirenin viehätyksestä piili murskaavassa vaikeustasossa. Yhteenotto shibitojen kanssa tiesi melkein varmaa kuolemaa ja kentän uudelleen ramppaamista. Kakkososa tuo mukanaa säädettävän vaikeustason lisäksi peliä helpottavat checkpointit. Se ei välttämättä ole hyvä asia, sillä enää ei saa tutista aidon kuolemanpelon kourissa. Suosittelen tosipelaajille tiukemman vaikeustason kokeilemista. Toisaalta nyt voi myös kirmata pelin läpi vaivattomammin, hienosta tarinasta nautiskellen. Sekään ei ole huono valinta.
Ykkösosaa pelanneille Forbidden Siren 2:n monimutkaiset kontrollit tuntuvat heti tutuilta, eikä opiskeluun tarvitse tuhlata aikaa. Niille Siren-ummikoille, jotka meinaavat lyödä varpaansa korkeaan oppimiskynnykseen, toivotan kärsivällisyyttä. Totuttelun jälkeen näennäisen kankeat kontrollit muuttuvat intuitiivisiksi.
Kauhujen saari näyttää niin yliampuvan masentavalta paikalta, että hyvää tekee. Kaikkialla on suttuista, pimeää ja märkää. Hahmojen ilmeet ja eleet on napattu oikeiden näyttelijöiden valokuvista vähän Max Payne -tyyliin. Sekin lisää todentuntua mukavasti. Vaikka pelin asetelma on uskomaton sekoitus kauhuelokuvia ja japanilaisia kansantaruja, pelaaja todella uskoo olevansa Siellä. Jo pelkästään se tekee Forbidden Siren 2:sta kokemisen arvoisen.
