Melkein kuin mainospuheissa

Äärettömyyden äärellä

Perusasiat opettavan tutoriaalin jälkeen eteen avautuu äärettömältä tuntuva avaruus. Ohkainen pääjuoni vie matkalle kohti universumin keskustaa, jota kohti eteneminen on varsinkin alussa tuskaisen hidasta. Avaruusalusta täytyy tankata jatkuvasti ja inventaario on koko ajan täynnä, mutta edetessä karttuvat paremmat alukset sekä isommat reput nopeuttavat hommaa huomattavasti. Touhuun saa vieläpä lisähaastetta kytkemällä päälle pysyvän kuoleman tai selviytymismoodin, joka muun muassa rajoittaa resursseja sekä muuttaa sekä vihulaiset että planeettojen olosuhteet aggressiivisimmiksi. Rennompaa lähestymistä puolestaan tarjoaa luova tila, jossa voi rakennella ja touhuta lähes vapaasti.

Voisi sanoa, että matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Reissulle mahtuu nimittäin monenmoista aktiviteettia, joiden parissa kuluttaa aikaansa. Pelaaja voi heittäytyä avaruuspiraatiksi ja ampua kaikkea mikä liikkuu. Rauhallisempaa ajanvietettä kaipaavalle tarjotaan eläimistön kartoittamista tai ihan vaan tavaran roudaamista paikasta toiseen. Tarjottimella on myös tukikohdan rakentamista, alieneiden kielten opettelua, pudonneiden rahtialusten ryöstämistä ja luonnonvarojen riistämistä. Edellä mainitut ovat vasta vapaita aktiviteetteja. Avaruusasemilta saatavat tehtävät tarjoavat muun muassa palkkionmetsästystä, planeettoja vartioivien Sentinelien lahtaamista sekä valokuvausta. Tolkuttoman määrän aikaa saa kulumaan myös varusteiden sekä alusten päivittelyyn. Tekemistä onkin nyt moninkertainen määrä verrattuna kahden vuoden takaiseen.

Valtava mutta edelleen hieman tylsä

Yksi No Man’s Skyn myyntivalteista on ehdottomasti valtava satunnaisesti luotu maailmankaikkeus eläimistöineen sekä ilmastoineen. Tietyt peruspalikat ovat edelleen selkeästi näkyvissä, mutta silloin tällöin vastaan saattaa tulla erityisen kaunis tai muuten vain erilainen planeetta, joka herättää sisäisen pesänrakentajan tai tutkimusmatkailijan. Mainittakoon, että oman tukikohdan voi nyt rakentaa minne huvittaa, eivätkä rakennuspalikatkaan lopu heti kesken. Toisessa ääripäässä ovat tietysti mestat, joissa näkyy vain aavikkoa silmänkantamattomiin, eikä eläimistä ole tietoakaan. Sellaisiin paikkoihin ei juuri huvita rakennella, ellei sitten satu olemaan perusteellinen erakkoluonne.

Valitettavasti valmiista palikoista satunnaisesti kasattu universumi on edelleen myös pelin heikoin kohta. Aluksi kaikki on uutta ja ihmeellistä, mutta reilun kymmenen tunnin pelailun jälkeen planeetat tuntuvat lähes kaikki samalta niin eläimistöineen kuin ympäristöineen. Tutkimisinto yksinkertaisesti hiipuu mitä pidemmälle pelaa, eikä planeetoille huvita laskeutua kuin pakosta tai rikkauksien perässä.

Satunnaisesti kaunis

Visuaalisesti Xbox One -versio ei säväytä kuin hetkittäin. Esimerkiksi vesiefektit näyttävät kauempaa todella rumilta ja piirtoetäisyys voisi olla muutenkin parempi. Peli sentään rullaa hyvin lukuun ottamatta planeetoille laskeutumista, joka on melkoista diashowta. Audiopuoli menee samoilla linjoilla. Musiikit ovat hetkittäin lumoavaa kuunneltavaa, mutta eläimistön äänet tuntuvat jääneen puolitiehen. Otukset eivät tunnu kovinkaan uniikeilta, kun 90% eläväisistä päästelee samanlaista ulinaa tai vikinää.

Viimein mukaan saatu moninpeli tuo mukavan erilaista meininkiä muuten niin kovin yksinäiseen seikkailuun. Tukikohdan rakentelu sekä avaruustaistelut toimivat parhaiten yhdessä, mutta muu peli on parhaimmillaan soolona, jolloin suuri yksinäisyyden tunne välittyy hienosti. Moninpeli on tällä hetkellä vielä raakile, sillä lukuisat bugit sekä muut tekniset ongelmat häiritsevät kokemusta. Esimerkiksi tallennukset toimivat epäluotettavasti ja tuntien eteneminen saattaa valua hukkaan. Yksinpelin puolella palkkionmetsästystehtävät bugittavat harmittavan usein, joten Hello Gamesilla piisaa työnsarkaa vielä seuraaviksikin kahdeksi vuodeksi.

Melkein kuin mainospuheissa

Viilatut grafiikat, moninpeli, ajoneuvot, monipuolisemmat planeetat, tehtävät sekä kolmannen persoonan kuvakulma ja monet muut asiat ovat hyviä lisäyksiä, mutta No Man’s Sky ei edelleenkään ole aivan se Sean Murrayn aikoinaan lupaama peli. Lähemmäksi ollaan kuitenkin päästy. Pelattavaa riittää tuntikausiksi, mikäli asennoituminen on sopiva ja pieniä virheitä malttaa katsoa läpi sormien. Päämääräorientoituneet pelaajat tuskastuvat edelleen nopeasti, sillä suoraa reittiä universumin ytimeen on vaikea löytää. Pakostakin joutuu välillä touhuamaan muuta kuin hyppimään tähtijärjestelmästä toiseen. Kyseessä onkin teos, joka toimii parhaiten leppoisana pitempiaikaisena projektina, jonka pariin palataan ajoittain.