Olet vierivä kasa roskia, limaa ja verenhimoa. Kotinasi toimii ikiaikaisen viemärin hajulukko, ja päiväsi parhaat hetket saapuvat kun joku vetää vessan. Ajelehdit tutulla reviirilläsi tyytyväisenä, kunnes eräs aamunkoi onkin erilainen: eksyt ja ulostaudut viemäriputkesta kuten italialainen putkimies konsanaan.
Avoimella olet haavoittuvainen ja kiirehdit lähimpään piiloon, sisälle. Se on ruumis. Olemuksesi saa sen liikkeelle, kätesi koskettaa miekan kahvaa. Nouset ja edessäsi ammottaa pahaenteinen labyrintin suu. Uusi vankilasi odottaa.
Git gud / gtfo
Dead Cells on sivuttain vierivä seikkailupeli, jossa ainoa päämääräsi on paeta risteilevien reittien, salaisuuksien ja mystisten vihulaisten kansoittamasta maailmasta. Löytämäsi esineet auttavat selvittämään esteet ja kehittymään taistelijaksi. Jos ajattelet klassisia Metroid ja Castlevania -pelejä, saat aika hyvän käsityksen mistä on kyse.
Visuaalisesti tämä on huikea taidonnäyte ja hatunnosto vanhoille pikseligrafiikka-peleille, joihin pääsi ihastumaan (ja nuarena vihastumaan haastavuuden vuoksi) 80- ja 90-lukujen aikana. Animaation taso ja ympäristöjen yksityiskohdat ovat toteutetu tyylillä ja ne sijoittuvat nykyteknologian ihastuttavaan, tyylitietoiseen ääripäähän.
Jos Dead Cells näyttää ja toimii kuten mainitut esikuvansa, kutittelee itse pelaaminen erityisesti Dark Soulsien ystävien nautiskelunystyröitä. Matka vapauteen on paikoitellen todella haastava, ja kun henki ei enää pihise, paiskataan sinut takaisin aloituspisteeseen. Kerta toisensa jälkeen. Löytämisen riemu ja vaikeuksien voittamisen tunne loistavat poissaolollaan monissa liian helpoiksi tehdyissä nykypeleissä.
Hätä ei kuitenkaan ole aivan tämän näköinen, sillä vaikka kuolema korjaisikin ahkerasti, osa saavutuksistasi, löytämästäsi ja tietysti keksimästäsi kulkee pysyvästi mukanasi. Teoriassa vahvistut jatkuvasti, mutta käytäntö osaa kyllä rankaista hölmöilevää pelaajaa.
Muistatko sen ensimmäisen tason kielekkeen, jonne et aivan yltänyt hyppäämään? Ei hätää. Löysit myöhemmästä tasosta esineen, jonka avulla pääset nyt sinne kun aloitat homman taas alusta. Entä ne maan sisällä kimaltavat timangit? Pääset niihin käsiksi, jos vain löydät oikean työkalun.
Covempi kuin Commando
Diablo-pelien ystävät puolestaan saavat herkutella gearauksella, eli esineiden etsimisellä ja pelihahmon varustelulla. Erilaiset aseet tarkoittavat erilaisia hyökkäyskuvioita, mikä tuo touhuun syvyyttä ja sallii jokaisen pelaajan löytää sen oman luontaisimman tavan taistella; esimerkiksi salamurhaajan veitsi tekee aina kriittistä vahinkoa jos lyö vihollista selkään, mutta vaatii enemmän jatkuvaa sorminäppäryyttä selustoihin pääsemiseksi.
Jotkut aseet ovat hitaita, mutta voimakkaita, siinä missä toiset teholtaan heikkoja, mutta nopeita käyttää. Tämän lisäksi käytössä on erilaisia apuesineitä kuten ansat, joihin astuessaan vihulaiset tutustuvat nopeasti pelaajan sadistisempaan puoleen. Miksi menisit tappituntumalle ähisemään, kun voit istuttaa vihulaisia houkuttelevan maalitaulun, joka vieläpä räjähtää hetken kuluttua?
Aseissa, ansoissa ja löydetyissä riipuksissa on ominaisuuksia, jotka vaikuttavat mitä suuremmin siihen, että kuinka kiukkuista jälkeä saat aikaan. Ominaisuuksien virittely tukemaan toinen toistaan on vähintään yhtä herkullista kuin nähdä sen vihulaisen viimein kaatuvan. Esimerkki eräästä perusvarmasta viritelmästä on ruuvata miekkaan ominaisuus mikä sytyttää vihulaisen tuleen. Sen jälkeen maahan virittämäsi automaattinen nuoliase alkaa työhön ominaisuudella, mikä tekee +100% vahinkoa tulessa oleviin kohteisiin. Varmuuden vuoksi voit nakata vielä karhuraudan vihulaisen jalkaan – jolla silläkin tietysti on omia erikoisominaisuuksia.
Vapautta on mukavasti, ja uudet haasteet saavat kokeilemaan uusia erilaisia lähestymistapoja.
Jos vielä yks peli... *insert viisi-tuntia-myöhemmin.jpg*
Pakoseikkailu on joka kerralla hieman erilainen, sillä tasot muuttuvat salaisuuksineen ja haasteineen. Aivan mahdottoman mullistavista muutoksista ei kuitenkaan ole kyse. Vaikutus on tästä huolimatta miellyttävä, sillä Dead Cells on nopea peli. Yksi sessio voi käytännössä koostua useista ”pelikerroista”, eli alusta aloituksista.
Touhua voi ajatella tietyssä mielessä niin sanottuna ”kännykkäpelinä”, eli pikkupelinä, vaikka kysymyksessä onkin paljon väkevämpi tapaus. Koukkuun jäämistä on pirun vaikea vastustaa, mutta sitäkin helpompi ruokkia Switch-konsolin myötä missä tahansa.
Ytimessä oleva taisteleminen toimii sulavasti, kunhan pelaaja on sisäistänyt kuinka päähahmo liikkuu. Pelintekijät ovat valinneet mariomaisen polun, jossa liikkuminen ei ole hengetöntä, vaan liikkeessä on elopainoa. Vaivaton vauhdissa pysyminen on sekä taitolaji, että kaunista katseltavaa. Parhaimmillaan hyvin onnistuneesta ninjailusta saa perin maukkaat fiilingit.
Minimalistinen tarina aukeaa maailmaan piiloitettujen tekstikatkelmien myötä. Arvailu mitä on tapahtunut ja miksi, on kuitenkin lähtökohtaisesti sivuseikka, sillä fokus on tiukasti eteen päin menemisessä. Pelaaja voi valita kuinka haluaa kampanjassa edetä. Tasojen muodostama maailma on linkitetty siten, että jokainen tanner pitää sisällään pari uloskäyntiä. Valittu reittirimpsu muodostaa seikkailun, joka voidaan luokitella hieman siitä vinkkelistä mitä pelaaja haluaa tehdä: haluaako tämä etsiä esineitä ja vain vahvistaa hahmoa, pyrkiä nopeusennätykseen, vai tekeekö mieli päästä nitistämään loppupomo.
Ei aivan huipputerässä – vielä
Dead Cells on ollut vuodenpäivät saatavilla kehitysversiona muun muassa Steam-jakelualustalla. Julkaisuversiossa on korjattu paljon teoksen ongelmia, mutta täydellisestä synnytyksestä ei voida puhua. Työtä on vielä jäljellä.
Pakoseikkailun Switch-versio kärsii ruudunpäivitysongelmista, mutta kysymys on hieman erilaisesta asiasta kuin olettaisi – vauhdikkaasti rullaava ruutu voi jäädä jälkeen tapahtumista ja "hypätä" takaisin keskittämääkseen pelihahmon. Ruutuvemputusta tapahtuu valitettavan usein, ja se saa kovimmankin ninjan pasmat sekaisin. Pahimmassa tapauksessa käy se ikävin, ja pelaaja huomaa tuijottavansa aloitusruutua.
Ruudunpäivitysongelmaan luulisi tulevan ratkaisu ennen pitkää, ja kauneusvirheistä kuten mitäänsanomattomasta musiikista on turha ulista, sillä sen saa aina pois päältä.
Dead Cells tarjoaa laadukasta haastetta alusta loppuun yhdistelemällä aloituskappaleessa mainittujen peliklassikoiden tyylejä sujuvasti. Se on täyteläinen ja toimiva mestariteos sivuttain vierivien seikkailupelien saralla, eikä sitä pysty päästämään käsistään edes (varsinkaan) vessareissun ajaksi.
