Se on punamultaa
Päähenkilö jää auton alle ja herää toisesta ulottuvuudesta. Ensimmäiseksi hän tapaa pomppivan pääkallon, joka kertoo miehen olevan uusi hautausmaan pitäjä. Seuraavaksi kohdataan ruumiita kuljettava puhuva aasi. Huumori on kuivaa, ja maailma synkän puoleinen, mitä kieltämättä voi odottaakin hautuumaan ympärille kietoutuvalta peliltä.
Päämissiona on aktivoida ulottuvuuksien välinen portaali ja päästä takaisin rakastetun luo. Tavoite on melko suoraviivainen, mutta sinne pääsy vaatii rutkasti työtä. Oman hautausmaan ylläpito vaatii lähes päivittäisiä toimia. Hautoja täytyy korjailla ja puhuvan aasin toimittamat ruumiit tulisi haudata tietysti mahdollisimman nopeasti. Sitä ennen kalmoista voi irrottaa kaiken hyödyllisen, mikä tuntuu alkuun todella karulta. Raha on kuitenkin tiukassa, eivätkä hommat etene pelkän uskon voimalla.
Puuhaa kerrakseen
Asiakkaita hautuumaalle saapuu harvakseltaan, joten on hyvä, että päivätyön ohessa voi puuhastella muuta. Nikkarointityökaluja tarjotaan joka lähtöön. On kaikenlaista sahapukkia, alasinta ja uunia, joiden avulla rakennella hyödyllisiä tarvikkeita, kuten vaikkapa hautakiviä. Aikansa ja roponsa voi upottaa myös kalastukseen, maanviljelyyn ja oman kirkon tuunaamiseen.
Puuhaa siis riittää, mutta loistava idea hautuumaan pitämisestä menee hukkaan askareiden ollessa liian työläitä ja monimutkaisia. Kaiken eteen joutuu käyttämään hirmuisen määrän aikaa ja vaivaa. Esimerkiksi kasvien siemenet maksavat maltaita, eikä niistä pitkän aikaa voi muuta kuin haaveilla. Samoin kaikki nikkarointiin tarvittavat naulat ja muut rakennustarpeet tekevät ison loven kukkaroon. Toki tarvikkeet voi väsätä itse, mutta sekin on oma monimutkainen projektinsa, ja materiaalit ovat tiukassa.
Mutkikkuus ulottuu myös valikoihin sekä kykypuuhun. Oleellisten tai ihan vain hupailuun tarkoitettujen kykyjen avaaminen nimittäin vaatii järkyttävän määrän työtä. Käytännössä tämä tarkoittaa puiden hakkaamista, kirjojen lukemista, risukoiden raivaamista, nikkarointia sekä muita aktiviteetteja monen monta kertaa toistettuna ennen kuin kunnollista etenemistä tapahtuu.
Perusteellisen viilauksen tarpeessa
Koko pelin rakenne kaipaisi perusteellista uudistusta valikoista lähtien. Infokuplat hyppivät kykypuun päällä peittäen oleellisia tietoja, eikä tehtäville tarjota kunnollista päiväkirjaa. Toimeksiannot näkyvät vain ”kohdattujen hahmojen” -välilehdellä, ja siinäkin ainoastaan muutamalla sanalla. Osa tehtävien tiedoista kerrotaan pelkästään dialogissa, mikä johtaa siihen, että pelaajan pitäisi muistaa oleellisia asioita tuntikausien päästä, kun toimeksianto on ajankohtainen. Päämäärien saavuttaminen vaatii monesti jonkin esineen hankkimista ja kykyjen oppimista sekä edestakaisin laukkomista. Välimatkat ovat niin pitkiä, ja eteneminen hidasta, ettei tehtäviä huvita alun jälkeen oikeastaan edes tehdä.
Tekninen puolikaan ei vakuuta. Ulkoasu miellyttää silmää, ja musiikit luovat mukavaa tunnelmaa, mutta ääninäyttelyn puolella mennään blablabla-linjalla. Alkuhuvituksen jälkeen papatus alkaa lähinnä vain ärsyttämään. Ärsytyskerrointa lisäävät myös tökkivä ruudunpäivitys, tahmaavat valikot, jäätyilevä nikkarointi sekä toistensa päälle ilmestyvät puhekuplat. Osa ongelmista ilmaantui vieläpä uusimman päivityksen jälkeen, joten kehittäjät eivät tunnu olevan täysin tilanteen tasalla.
Graveyard Keeper yrittää olla synkempi versio Stardew Valleysta, mutta kaatuu liialliseen mutkikkuuteen ja heikkoon viimeistelyyn. Vuoden epätarkinta keskiaikaista hautausmaasimulaattoria ei yksinkertaisesti ole hauska pelata.
