Mercenaries 2: World in Flames

Ruotsalainen Pandemic Studios tunnetaan parhaiten suoraviivaisista toimintaeepoksistaan, joissa viihdearvot ja tekninen toteutus ovat hyvin kohdallaan. Full Spectrum Warrior, Star Wars: Battlefront sekä Mercenaries: Playground of Destruction ovat kehitystiimin selkeästi kirkkaimmat työstöhelmet ex-konsolisukupolven alustoille.

Edellä mainituista yltiömahtipontinen palkkasoturiräimintä Mercenaries nousi vuoden 2005 julkaisunsa jälkeen hienoiseen kulttimaineeseen tyylikkään militaristisena GTA-varianttina, ja vuotta myöhemmin E3 2006 -messuilla Pandemic ilmoitti jatko-osan olevan tekeillä. Mercenaries 2: World in Flames on ehdottomasti syksyn odotetuimpia ison kokoluokan toimintarymistelyjä. Jossain on kuitenkin menty lujaa pöpelikköön, sillä kyseessä on jotain ihan muuta kuin säkenöivä superhitti.

Banaanivaltiota poskeen

Mercenaries 2 jatkaa alkuperäisosan räjähdysherkällä kehyskonseptilla, joskaan tällä kertaa sotilaallisen valtataistelun keskusnäyttämönä ei ole tuhkan ja savusumun synkistämä Pohjois-Korea, vaan kasvillisuutta pirteästi pukkaava Venezuela. Maisemanvaihdoksen ohella vihoittelevat osapuolet ovat siirtyneet suorasta maiden välisestä pullistelusta enemmän vallanhimoisten militaristiryhmittymien ja jättiyhtiöiden taakse.

Näihin tahoihin kuuluvat jenkkiomisteinen öljy-yhtiö Universal Petroleum, Venezuelan kapinallisjoukot sekä eksoottisesti jamaikalaisvetoinen piraattiorganisaatio. Mukana ovat myös ykkösosasta tutut Kiinan ja Liittoutuneiden joukot sekä uutena peruspahiksena joka suuntaan kukkoileva Venezuelan sotilasarmeija. Debyyttiosassa kovistelleen Venäjän mafian puuttuminen vehreän saarivaltion kurmotuskarkeloista on sääli, mutta tälläkin porukalla naapurisopu on kiitettävän ahtaalla.

Pelaaja hyppää ähellykseen mukaan petettynä palkkasoturina, joka janoaa kostoa operaationjälkeiset oharit tehneelle liikemies Ramon Solanolle. Eri ryhmittymien palkkalistoille ujuttautuva merkkaripelaaja yrittää nuuhkia Solanon olinpaikan selville ja kuitata iirikseen virtsanneen bisnesmiehen päivät pro bono. Siinä sivussa listitään tuhansia solttuja maalla, merellä ja ilmassa, kerätään tehtävistä hillot himaan ja yritetään siinä sivussa olla vähintäänkin eteläisen pallonpuoliskon viilein dollarisoturi.

Palkallinen kostourakointi aloitetaan oman hahmon valinnalla. Riviin asettuu ruotsalainen Mattias Nilsson, amerikkalainen Christopher Jacobs ja hongkongilainen Jennifer Mui. Kolmikko on ensimmäisestä Mercenariesista tuttu, eivätkä lisäyllätyksiä tarjoa hahmokohtaiset vahvuudet, jotka vaihtelevat vain terveyden palautumisen, ammusten kantokyvyn ja liikkumisnopeuden välillä. Alkututoriaalina kuohitaan Solanon viimeisin asuinpaikka omaksi tukikohdaksi ja avataan kontaktit työnantajien suuntaan. Ajojahti alkakoon!

Suhteellinen vendetta

Mercenariesin "korttipakkaterroristien" jahtaamisesta on siirrytty jatko-osassa geneerisempään HVT (High Value Target) -henkilöiden kaappaamiseen. Jokaisen sotilasjuntan avainhenkilöt on ripoteltu saarelle satunnaisesti aseistettujen leirien yhteyteen. Näiden kohteiden kiinniotto tai eliminoiminen, sekä lukuisten muiden tehtävien suorittaminen tietää rahaa, aseita, varusteita, ajoneuvoja ja tietenkin suurta suosiota vastapuolen suunnalla. Lihakoukuksi muodostuu tasapainottelu eri ryhmittymien välillä, sillä mitä useamman tahon kanssa kaveeraat, sen haastavampaa on venkoilu oman työnantajan selän takana. Toveruus punnitaan ekan osan tapaan ystävyysasteikolla, eikä toimeksiantajansa tappolistalle ole vaikea päästä. Asiaa helpotetaan tietenkin tehtävillä, jotka ovat lähes aina kohdistettu vihollisleirien suuntaan.

Itse missiot käydään noutamassa suoraan halutun sotilasryhmittymän päämajasta, ja ne ovat pääasiassa yksinkertaisia tuhoamis-, saatto- ja hyökkäystehtäviä. Uusien asemapaikkojen valtaaminen on eritoten pikkuhitlerien kiikarissa, sillä ne mahdollistavat joukkojen levittämisen laajemmalle alueelle. Vartioasemat toimivat samalla palkkapiipertäjän etäpostina varustehankinnoille ja liikkumisen nopeana ilmasiltana. Mitä tulee aseistukseen, niin sitähän riittää vähintään kymmenen planeetan parturoimiseen asti. Valikoima on kattava perustason tuikuttimista ja räjähteistä lähtien aina tuomiopäivän ilmaiskuihin saakka. Erilaisia kulkuneuvojakin löytyy kiitettävä katras prätkistä paatteihin ja tankeista taistelukoptereihin.

Militaristiseen hurjasteluun ei onneksi tarvitse lähteä kylmiltään, sillä maastosta löytyy kopterilla poimittavia resursseja, kuten setelikontteja, öljytankkeja sekä pommilaatikoita. Näillä eväillä palkkistoiminta pidetään jouhevana. Kuoppaista kostoreissua tasoittaa osaltaan tukikohtaan majoittunut teknoekspertti Fiona, joka toimii pelaajan neuvonantajana. Lisäksi tukikohtaan voi hankkia mekaanikon kasaamaan saarelta löytyviä varaosia kulkupeleiksi, helikopterilentäjän erilaisiin nouto- ja lähetystehtäviin sekä pommittajapilotin jämerämpiä ilmaiskuja varten. Tiukasti muottiinsa pultatun ryhmän hyötysuhde on matala, mutta muodollisesti arvonsa väärti. Kartta puolestaan kertoo selkein ikonein kaikkien HVT-kohteiden, tukikohtien ja vartioasemien sijainnin sekä antaa runsaasti tietoa eri tehtävistä, henkilöistä ja sotilasryhmittymistä.

Napalmia haavoihin

Mercenaries 2 on edeltäjänsä tavoin täynnä räjähdyksiä ja suoraviivaista arcade-toimintaa. On kuitenkin typerryttävää huomata, miten runsaasti pelissä on hiomattomuuksia, bugeja ja heikkoja toteutuksellisia ratkaisuja. Nippa nappa siedettävien kontrollien vastapainoksi sotilaiden teköäly on nykysukupolven julkaisuksi ala-arvoista, tuliaseiden osumatarkkuus poskellaan ja tankkikaappausten yhteydessä rämpyteltävä reaktiominipeli täysi susi. Myös fysiikat heittävät häränpyllyä tankkien hinaillessa vauhdilla vuoren seinämiä ylöspäin ja räsynykkemallien esittäessä vuosikymmenen jäykimmät kökkövoltit. Lisäksi vauriomekaniikassa on megakupruja autojen ottaessa kolhuja pensaista muttei juurikaan korkeista pudotuksista. Pelaajakin selviää kohtalotreffeistä vastaantulevan rekan kanssa ottamalla vahinkoa vain törmäyksen jälkeisestä asfaltti-osumasta.

Toiminnan tasoa laskee lisää alituinen valikoissa lotraaminen etenkin resurssinoutojen ja ilmalähetysten kanssa. Jäätävimpänä esimerkkinä – vaikkapa hätäpaikassa tykistötulta tilatessa – vaaditaan pysähtymistä, sillä liikkuminen piilottaa valikon samantien näkyvistä. Tämä torsouttaa tilausmekaniikan toimivuuden ja tekee seisovasta palkkasoturista maalitaulun keskellä sotatoimialuetta. Sotilasryhmittymien väliset erotkin ovat todellisuudessa minimaalisia, ja yhteenotot jäävät pinnallisen jurnutuksen tasolle. Dramaattiset massahyökkäykset ja dynaamiset valtasuhteiden muutokset olisivat tuoneet aivan toisenlaista säpinää mukaan. Yllämainitut epäkohdat ovat vain murto-osa kitinästä, mutta pidempään listaukseen on turha antaa palstatilaa. Kaikesta piipityksestä huolimatta Mercenaries 2 osaa viihdyttää, kunhan ei todellakaan odota liikoja.

Visuaalisesti palkkasoturien jatkopalastelu näyttää kelvolliselta huomioiden tasaisen ruudunpäivityksen. Jättisaaren polveilevat vuoristot, virtaavat joet ja runsas viidakkokasvillisuus toimivat virkistävänä temmellyskenttänä, vaikkei tekstuurien taso yksityiskohtineen päätä huimaa. Räjähdykset ovat sen sijaan megalomaanisimmillaan hillittömän komeita savuvallien ja taivaankannen keltasävyisenä täyttämiä efektimyrskyjä, joihin ei koskaan kyllästy. Audiopuoli on puolestaan vähemmän vakuuttava. Tuliluikut ovat papattimattoja, muutamat tehosteet toistuvat epätasaisesti tai eivät lainkaan ja piilomahtailevasta teemamusiiksta puuttuu potku. Ääninäyttely on kauttaaltaan persoonatonta ja jopa Mattias Nilssonia eteenpäin kepittävä näyttelijätähti Peter Stormare on matalaotsaisen dialogimateriaalin kanssa pulassa.

Maailma antiliekeissä

Elokuvien kohdalla on yleistä, ettei jälkeläinen useinkaan yllä alkuperäisen teoksen tasolle. Videopeleissä tilanne on lähes sataprosenttisesti päinvastoin. Mercenaries 2: World in Flames onnistuu tekemään kaavaan vähemmän ansiokkaan poikkeuksen paljastumalla viimeistelemättömäksi ja bugiseksi jatko-osaksi. Sinänsä mutkattomasti toimiva verkkomoninpeli yhteistyönä on poikkeuksellisen laiha laastari paketin päällä, sillä samat pelilliset ongelmat ovat kimppamatseissakin vastassa. Mikäli Pandemic eheyttää kokonaisuutta tulevilla päivityksillä, lopputulos nilkuttaa huomattavasti vähemmän. Nykymuodossaan Mercenaries 2 soveltuu parhaiten vikasietoisille narikka-aivoille, jotka tykkäävät räjäyttää paikkoja pipariksi.