Palaa, muttei mitenkään näyttävästi
The Mummy Returns PS2-peli perustuu samannimiseen elokuvaan, joka tuli muuten myös DVD:lle samoihin aikoihin pelin ilmestymisen kanssa. Peli noudatteleekin elokuvan juonta, mutta kuitenkin itse pelitapahtumat ovat osittain erilaisia kuin itse elokuvassa. Yleensähän peleissä hypätään sankarin housuihin pelastamaan maailmaa. Niinpä tässäkin pelissä seikkaillaan elokuvan sankarilla Rick O’Connellilla, mutta pelaajaa pääsee myös kolikon toiselle puolelle pelaamaan Imhotepilla. Imhotep yrittää tuhota Scorpion Kingin, ottaa käskyvaltaansa hänen mahtavat armeijansa ja hallita maailmaa. Rick puolestaan yrittää vain vaatimattomasti pelastaa poikansa ja siinä samalla maailman.
Kummallakin hahmolla on samat perusliikkeet. X-napista ammutaan/lyödään, ympyrästä potkitaan ja kolmiosta päästään inventaariovalikkoon tarkastelemaan mukana olevia aseita ja tavaroita. Mielenkiintoisin toiminto löytyy neliönapista. Perustilanteessa neliössä on suojaus, mutta sitä käytetään myös tilanteen mukaan kiipeämiseen ja hyppäämiseen. Tästä päästäänkin pelin ikävään puoleen. Hyppääminen onnistuu vain ja ainoastaan hahmon seistessä kielekkeen reunalla. Muissa paikoissa ei pysty hyppimään, vaan neliötä painamalla hahmo suojaa itseään.
Hahmon liikkeitä on vaikea hallita tatista. Tämän vuoksi potkitaan, lyödään ja ammutaan välillä harakoita, vaikka pelissä onkin jonkin sorttinen auto-aim olevinaan. Lisäksi ongelmana on se iän ikuinen kameran käyttäytyminen. Kamera seuraa hahmon liikkeitä yleensä takaa päin ylhäältä viistosti. Ongelmia syntyy esimerkiksi silloin, kun hahmolla liikutaan korkeammasta huoneesta matalampaan. Kamera jää tällöin yläilmoihin ja hahmo häviää näkyvistä matalampaan oviaukkoon – ja totta kait juuri silloin tulee vastaan vihollisia. Kamerakulma myös rajoittaa näkyvyyttä eteenpäin. Kameran pitäminen menosuuntaan tuottaa paikoitellen ongelmia, mutta L2-napista saa kuvakulman siirrettyä hahmon taakse yhdellä näpäytyksellä. Samoin L2-napista pystyy zoomailemaan ympäristöä ikään kuin hahmon silmien läpi. Tällöin Imhotepilla pelatessa näkökenttää on sumennettu reunoista ja muutenkin ympäristön tarkastelu tapahtuu tummemmassa ympäristössä kuin mitä normaali pelitilanne on. Rick O’Connellilla ei tätä sumuisuutta ole. Erilaisuus kuvaa hyvin hahmojen luonnetta.
Kun hyppyominaisuuteen yhdistetään huono ohjattavuus ja kameran käyttäytyminen saadaan tulokseksi tippuileminen rotkoihin. Kuoleman korjattua satonsa, kentän joutuu aloittamaan alusta tai siitä kentän kohdasta, missä viimeksi on tallentanut. Hyvänä puolena voi sanoa, että pelissä voi tallentaa missä ja milloin vain - ja ahkeraan tuli tätä toimintoa käytettyäkin. Täytyy kyllä myöntää, että pitkän ja ahkeran harjoittelun jälkeen alkoi hyppääminenkin sujua vähän paremmin.
Start-napista saadaan esille Options-valikko. Valikosta löytyy tason kartta, nappien toimintojen ruudussa näyttämisen poisto sekä lataus- ja tallennusmahdollisuudet. Eniten itseäni ihmetytti kartan sijoittaminen Options-valikon alle. Mielestäni kartta pitää löytyä yhden painalluksen takaa eikä monen napin alta. Kartta näytetään 3D-muodossa ja se on jaoteltu erivärisiin osiin selvyyden vuoksi. Tällä tavoin on saatu aikaiseksi edes pieni mahdollisuus siihen, että kartasta olisi jotakin hyötyäkin. Ensinnäkin kartasta ei selviä mihin suuntaan hahmon naama osoittaa. Toiseksi karttaa pystyy pyörittämään vain hahmon ympärillä, ei sivuttaissuunnassa hahmosta poispäin johonkin suuntaan. Kartassa pystyy kylläkin zoomaamaan lähemmäs ja kauemmaksi hahmosta, mutta näillä toiminnoilla ei ole paljoakaan hyötyä 3D-kartalla ilman mahdollisuutta siirtyä myös sivuttaissuunnassa. Kyllähän kartasta alkoi saamaan selvää harjoittelun jälkeen, tyylillä katsotaan karttaa, pois valikoista, hahmolla eteenpäin johonkin suuntaan ja taas katsomaan karttaa. Eniten kartassa kuitenkin ärsytti sinne pääseminen. Start-napin kautta pääsee valikkoon, josta valitaan kartta. Samaa rataa peruutellaan takasin pelaamaan. Ja kaiken kukkuraksi jokaisella napin painalluksella kuuluu Imhotepin hö-hö-höö -nauru, joka tosissaan alkoi ärsyttämään kartan tutkimisen ja niiden lukuisten tallennusten aikana.
Kaksi eri seikkailua, mutta eroa vain hivenen
Pelattaessa Rick O’Connellilla pelaaja joutuu taivaltamaan viiden (Bracelet Temple, British Museum, Cairo, Jungle ja Netherworld) erilaisen kentän läpi. Kentät vaihtelevat ulkonäöltään sekä pituudeltaan mukavasti. Rick käyttää vihulaisten tuhoamiseen aseita, miekkoja, käsiään ja jalkojaan. Erilaisia esineitä löytyy pitkin kenttiä, esim. soihtuja, dynamiittia, panoksia ja niitä tärkeitä energiapakkauksia. Aseiden panoksista tuli pulaa vähän väliä ja eteneminen muuttui nyrkkitappeluksi melkein aina. Tämä kylläkin ehkä johtuu siitä, että aseilla tuli räiskittyä tiukassa paikassa vähän minne sattuu. Panoksia sai kerättyä joiltakin vihollisilta, mutta valitettavasti suurin osa tuli kimppuun vain miekan voimalla. Jostain kumman syytä kentän aikana kerätyt aseet eivät seuranneet mukana seuraavalle tasolle, vaan mahdollisten aseiden metsästys tuli aloittaa taas alusta.
Imhotephillä pelatessa joutuu osittain taivaltamaan läpi aivan samojen kenttien kuin Rickilla ja ne menivätkin uudestaan pelatessa läpi todella nopeasti. Onneksi muutama kenttä on kuitenkin korvattu täysin erilaisilla radoilla. Myös kentissä suoritettavat tehtävät ovat erilaisia, joten pelaaminen ei muuttunut vanhan toistoksi. Aseina tällä elävällä kuolleella käytetään lähinnä nyrkkejä ja jalkoja, tosin välillä hahmo tarttui ystävällisesti myös miekkaan. Piristävin puoli Imhotepilla pelatessa oli mahdollisuus loitsujen käyttämiseen. Esimerkiksi näppäinyhdistelmällä R2 + ympyrä sai herätettyä luurankoja henkiin. Tosin pienenä yllätyksenä herätetyt eivät olleetkaan herättäjälleen kiitollisia, vaan hyökkäsivät (yleensä) suoraan kimppuun. Imhotepin ei myöskään tarvinnut Rickin tavoin keräillä energiapaketteja, vaan muumio sai lisää elinvoimaa, kun nuiji vihulaisen pökerryksiin ja imi (näppäinyhdistelmällä R2 + neliö) vihollisen elinvoiman itselleen. Mukavaa touhua, koska energiaa löytyi melkein koko ajan - kunnes vastaan tuli kenttä, jonka alussa oli vain ötököitä ja elinvoimasta ei ollut tietoakaan. Tällöin, harvoin, myös Imhotepilla pelatessa löytyi energiapakkauksia. Matkan varrella loitsuvarannot lisääntyivät, ja R1 + sopiva nappi -yhdistelmällä sai aikaiseksi esimerkiksi Curse, Roar ja Apis -loitsuja. Loitsujen käyttäminen tuntui aluksi hienolta, kunnes tajusin niiden kuluttavan elinvoimaa. Kun loitsut eivät kuitenkaan olleet niin voimakkaita, että niillä olisi saanut kerralla kukistettua lähenevän vihollislauman, niin arvaahan sen miten hahmolle käy, kun energiat ovat vähissä loitsujen käytön takia jo ennen lähitappelun aloittamista. Tämän vuoksi ei loitsuja tullut loppujen lopuksi pahemmin käytettyä. Hienona graafisena yksityiskohtana kannattaa mainita Imhotepin ihon poistuminen energian kulumisen myötä ja palautuminen elinvoiman lisääntyessä.
Melkein kaikki kentät noudattelivat samaa kaavaa: nouda esine(et) ja pääset eteenpäin. Muutamassa kentässä oli tosin vaihteluakin, mutta ei mitään kovin kummoista. Törmäsin peräti yhteen ”puzzleenkin”: etsi vivut ja käännä niitä, ovi aukeaa. Huoh. Peli siis noudattaa vanhaa kunnon peruskaavaa: tappele, hypi, kiipeä ja kerää ”avaimia”.
Tekoälyllä ei tässä pelissä hurrattu, vaan viholliset jäävät välillä seisomaan paikalleen tai ryntäävät suoraan kohti, viilettäen kuitenkin pelaajan hahmon ohi. No, kyllähän ne välillä kimppuunkin asti pääsivät. Varsinkin ne pikku pirulaiset, jotka joukolla ilmaantuivat jalkaa järsimään. Suurena ongelmana oli vihollisten energiapalkin tai silmin havaittavan osumisen puute. Koskaan ei oikeastaan tiennyt oliko osunut yhteenkään useista vihulaisista, ainakaan ennen kuin näki vihulaisen kaatuvan maahan. Varsinkin loppu- ja välivastuksissa ongelma oli suurimmallaan, kun ei yksinkertaisesti tiennyt osuiko vai ei. Jos osui ja ase sekä tyyli olivat oikeat, vihollinen tuupertui. Jos ei, niin itse sai kuunnella hö-hö-höö -naurua vaihteeksi.
Jippii, ei Lip Sync - ongelmaa
Pelissä ei ole käytetty elokuvan filmimateriaalia ollenkaan hyväksi, vaan juonta viedään eteenpäin näytöllä rullaavalla tekstillä, joka myös englanniksi luetaan lukutaidottomille. Hahmot näyttävät ihan hyviltä ja paikoitellen niissä on tunnistettavissa samoja piirteitä kuin elokuvassa. Välillä hahmot juttelevat keskenään, yleensä ratojen alussa tai lopussa. Ääninäyttelijät tekevät kohtuullista työtä, mutta puhuessa hahmojen huulet eivät liiku ollenkaan. Tarkemmin sanottuna niillä ei ole suita ollenkaan. Positiivisena puolena voi sanoa, ettei Lip Sync - ongelmaa esiinny sitten tippaakaan. Yksityiskohdat ovat paikoitellen ihan näyttäviä. Taustatekstuurit taas ovat mietoja, ja niissä esiintyy paljon bugeja, esim. käytävässä kävellessä katosta tai seinästä näkee läpi tekstuurien mennessä sekaisin.
Halvemmalla fiksumpaa
The Mummy Returns on pelinä lyhyt. Jos olet Muumio-elokuvien fani, osta ennemmin itse elokuva DVD:llä. Tällä hetkellä markkinoilla on ostettavissa todella hyviä PS2-pelejä, mutta tämä ei ole mielestäni yksi niistä. Tämä on loppujen lopuksi rahastuksenmakuinen Muumio-elokuvien menestyksen vanavedessä itseään markkinoiva tekele. Vaikka peli on ollut huono ja puutteita on löytynyt runsaasti, niin kuitenkin jaksoin pelata peliä. Lähinnä aikaa kului hahmojen loppuvastuksissa. Periksi ei annettu, ja vaikka aikaa kuluikin, lopulta kova yritys palkittiin pelin läpäisemisellä. Saman loppupahiksen kanssa tappeleminen päivästä toiseen oli kuitenkin kieltämättä aika turhauttavaa. Pitkäpinnaiset pelaajat ja todelliset muumiofanit voivat silti tästäkin tekeleestä saada jotain mielihyvää.
