Korttihai, doo, doo, doo
Brittistudio pitää ilmeisen paljon korttipeleistä. Siinä missä vakuuttavat Reigns-pelisarjan teokset toimivat tindermäisesti kortteja viskomalla oikealle tai vasemmalle, Card Shark pistää pakan uusiksi. Tai palauttaa sen oikeastaan alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa.
Mykkä päähenkilö ajautuu 1700-luvun Ranskassa korttihuijarin apupojaksi. Tavoitteenaan huiputtaa rahat rikkailta köyhille – tai vähintäänkin omaan taskuun. Paikallinen korttihai taitaa lukemattomia silmänkääntötemppuja tai vedätyksiä, joissa apupojalla on elintärkeä rooli. Samalla pelaajalle opetetaan huijausten perusperiaatteet juurta jaksaen. Tässä vaiheessa olin vielä mukana, ja ensimmäiset tehtävät tuntuivatkin innostavilta, kun viinikaatojen lomassa kurkittiin naapurin kättä.
Mutta sitten.
Huijauksiin kertyy variaatioita, vaikeusastetta, laskelmointia ja muistettavaa. Siirtoja, kurkkauksia ja oikea-aikaisia sorminäppäryyksiä. Huiputusta ja hämäystä. Keskustelua, pakan vaihtoa ja huomaamattomia kädenliikkeitä. Reilusta paristakymmenestä tempusta koostuva repertuaari on opeteltava kunnolla, jottei jää kiinni laittomista tarkoitusperistään. Yksikin virhe ja pahimmassa tapauksessa löytää itsensä tyrmästä, rahattomana.
Tarinalliset osuudet jäävät stressaavan pelattavuuden varjoon. Milloin piti laskea neljään? Milloin siirtää korttipakkaa taskusta toiseen? Pienten pelitaukojen jälkeen eri liikkeet ja temput unohtuvat helposti, jolloin paluu pöydän ääreen tuntuu vieläkin työläämmältä. Konsepti on mielenkiintoinen, mutta itselleni oppimiskäyrä ja varsinkin rutiinin saavuttaminen vievät huomion pois pääasialta – hauskuudelta. Harmittavaa, koska Nerialin omaperäinen tarinankerronta tarjoaa mielenkiintoisia käänteitä ja jopa yliluonnollisia vivahteita.
Interaktiivinen maalaus
Uniikki piirtotyyli huokuu ajan henkeä aina barokkivaatetuksista koliseviin hevoskärryihin. Sulavat animaatiot korostavat hauskan eläväistä yleisilmettä. Peli on kuin liikkuva maalaus, jossa ranskalaiset aateliset istuvat pimeissä juottoloissaan kynttilöiden valaistessa korttipöytää.
Pelaajan tehtäväksi jää huijauksien valmistelu ja osittain myös toteutus suoraviivaisilla kontrolleilla. Parhaan kortin valitseminen partnerilleen tai parin eri pakan vaihtelu luonnistuu tattia liikuttamalla. Muut toiminnot tehdään nappeja painelemalla. On muuten yllättävän vaikea keskittyä viinin kaatamiseen ja korttien vilkuiluun samaan aikaan, vaikka koko liikesarja hoidetaan yhdellä napilla. Usein pitsiliina joutuu pesuun. Nintendo Switchillä tietyt toiminnot myös vaativat enemmän keskittymistä, koska painikkeet eivät tulekaan selkärangasta oikein. A ja B ovatkin B ja A. Kiitos, Nintendo.
Tarinallinen Card Shark huokuu laatua ja omaperäisyyttä. Kaunis grafiikka, yllätyksellinen käsikirjoitus ja kuiva huumori ovat kaikki läsnä. Taattua Nerial-laatua siis. Minulle teos vain tuntui enemmän työltä kuin nautittavalta pelaamiselta. Arvostan käytännön esimerkkejä huijauksista, mutta nautin enemmän olostani yleisöissä – huijattavana.
