Need For Speed: Hot Pursuit

Jotain vanhaa, jotain lainattua, jotain… vanhaa

Heti pelin alkumetreillä käy selväksi, että Wiin Hot Pursuit on aivan eri peli kuin tehokonsoleille kehitelty kauniimpi ja houkuttelevampi isosisko. Se ei välttämättä ole huono asia, olettaen että toteutus on kohdallaan ja alustan vahvuudet otettu huomioon. Tässä tapauksessa Wiin mahdollisia potentiaaleja ei olla lähdetty kartoittamaan vähäisimmässäkään määrin, vaan nopeiden autojen ja hektisten kisojen ystäville on hätäisesti kyhätty kasaan jotain puolihuolimatonta.

Wiin Hot Pursuit on käynyt läpi kovan karsinnan ja sen myötä poissa ovat niin avoin pelimaailma kuin nettipelikin, eivätkä karsimiset lopu siihen. Pelin uratila sijoittuu neljään eri kaupunkiin (Chongqing, Dubai, Rio de Janeiro ja Las Vegas), joissa on vain kourallinen ratoja. Jokaisessa kaupungissa on muutama kisarypäs, jotka on suoritettava päästäkseen mittelöimään alueen pomon kanssa. Erilaisia kisatyyppejä on neljä: Hot Pursuit on normaalia kilvanajoa poliiseilla höystettynä, Eliminatorissa viimeisenä ajava putoaa kisasta väliajoin, Rush Hourissa yritetään voittaa radalla pyörivät 99 muuta autoa ja Time Attackissa ajetaan kelloa vastaan kartioita väistellen.

Jokaisessa kisaryppäässä on aina samat neljä kisatyyppiä, joskin hieman eri järjestyksessä. Pomojen kanssa kisaillessa kaupungin sisäiset rajat poistetaan ja voittaakseen pelaajan on löydettävät kaupunkiin sijoitettuja ruutulippuja tietty määrä ennen vastustajaa. Läpäistyään kaikki kaupungit pelaajaa odottaa vielä muutaman kisan Grand Prix -tila, jossa ajetaan kilpaa ja kerätään kisoista jaettavia pisteitä. Uratilan lisäksi voi ajaa pikakisoja tai kilpailla enintään kolmen kaverin kanssa jaetulta ruudulta. Moninpeli lisää pakettiin vielä The Interceptor -tilan, jossa leikitään rosvoja ja poliiseja.

Autoja on valittavissa viidestä eri luokasta mm. sellaisilta valmistajilta kuin Dodge, Ford, Lamborghini ja Maserati. Menopelien määrä ei varsinaisesti päätä huimaa, mutta niillä tulee toimeen. Uusia kotteroita voi ostaa kisoista kerättävillä bounty-pisteillä, joita saa kisasijoituksen ja ajotyylin mukaan. Kaupan valikoimaan uusia autoja saa avattua sijoittumalla kisoissa kolmen parhaan joukkoon, kun taas pomotaisteluista voitetut autot siirtyvät suoraan omaan talliin. Soppaa sekoitetaan erilaisilla radalta kerättävillä apuvälineillä, jotka muistuttavat enemmän tai vähemmän erään Blur-nimisen kaahailun kerättäviä varusteita. Kerättävissä on nitroa, suojaa, korjaussarjaa ja poliisitutkan peittoa. Ainoana varsinaisena aseena löytyy audiowave, joka laukaistaessa lennättää vieressä olevat autot hieman kauemmaksi, joskaan siltä on turha odottaa mitään suurempaa apua. Autoissa itsessään on nitrotankit, joita voi täyttää lähtöruudussa kaasulla kikkaillen, vaarallisesti ajaen tai vastustajilta varastaen. Onpa mukana myös eräänlainen maalauseditori autoja varten, jos vain viitsii nähdä vaivaa sen rajattujen ominaisuuksien opetteluun. Ihmeitä siltä on turha odottaa.

Ei kovin kuumaa

Itse pelaaminen herättää ristiriitaisia tunteita. Kontrollivaihtoehtoja on pelkästä wiimoten kallistelusta aina Classic- ja GameCube-ohjainten perinteisempään tatinvääntelyyn. Pelasin alkupään kisat käyttäen pelkkää motea, jota autot tottelivat sinänsä hyvin ja voittojakin tuli. Hankalinta kallisteluohjauksessa oli tarpeellisen B-nappiin sijoitetun käsijarrun käyttäminen. Muutaman kisan jälkeen vaihdoin Cuben ohjaimeen, jolla pelaaminen oli kaikin puolin luontevampaa. Ajomalli itsessään tuntuu oudolta, eikä valittavien autojen välillä ole kovin suuria eroja. On vaikea määritellä, mikä pelattavuudessa lopulta mättää, mutta jokin vain on pielessä. Varsinkin nopeampien autojen rattiin päästessä ajotuntuman kummallinen tönkkö luistavuus tulee esiin. Ohjattavuus on opittavissa, jos vain jaksaa nähdä hetken vaivaa sen sisäistämiseen. Tosin seuraavana päivänä jouduin sisäistämään ajomallin uudelleen, sillä jostain syystä nukutun yön jälkeen olin pari ensimmäistä kisaa täysin hukassa ohjattavuuden kanssa.

Tekoälyyn on tarttunut häpeilemätön kuminauha, joka pahimmillaan tuo mieleen Formuloiden tallimääräykset. On hämmentävää ajaa konekuskin perässä pitkän matkaa ja huomata sen yhtäkkiä hidastavan keskellä suoraa ilman järkevää syytä. Toinen ääripää löytyy, kun saavutat ensin pitkän kaulan takana tuleviin ja maaliviivan häämöttäessä joku kaasuttaa yllättäen ohitsesi vieden voiton. Kummastusta aiheuttaa myös nitron tehottomuus, sillä muutamaan otteeseen edessä olevaa kuskia ei voinut tavoittaa edes kolminkertaisella nitrolla, vaikka vastustaja ei käyttänyt mitään apuja. Toisinaan tekoäly tuntui keskittyvän lähinnä pelaajan seinään kiilaamiseen tai viettämään aikaa poikittain pelaajan auton keulassa. Tiedä sitten onko kehittäjillä mennyt kilpailijoiden ja poliisien rutiinit sekaisin, sillä kytistä ei ollut juuri minkäänlaista harmia, tiesulkujenkin ollessa hädin tuskin hidasteita. Sekoileva tekoäly tekee vaikeusasteesta epätasaisen, joskaan missään vaiheessa peli ei käynyt kovin haastavaksi. Suppea uratila oli ajettu läpi viidessä tunnissa.

Pelistä löytyy vauriomallinnuskin, joka on lähinnä kosmeettinen. Vahinkoa voi ottaa surutta, eikä se vaikuta ohjattavuuteen millään tavalla, ainoastaan vähentää käytössä olevan nitron määrää. Mikäli autoa kurittaa tarpeeksi, ei nitroa voi käyttää ollenkaan ennen kuin löytää korjaussarjan radanvarrelta. Poliisien, kanssakilpailijoiden ja omien kämmien lisäksi vahinkoa voi aiheuttaa myös muu, joskin harvalukuinen, liikenne.

Tuulahdus menneestä

Tekniseltä toteutukseltaan Need For Speed Hot Pursuit on surullista katsottavaa. Ensimmäisenä auki oleva Chongqing-kaupunki hämmästyttää rumuudellaan, olettaen etteivät yksinkertaiset automallit ole siihen mennessä tehneet vaikutusta. Teiden varsia täydentävät rakennukset ovat yksinkertaisia ja itseään toistavia, eikä asiat ole sen paremmin muiden maisemaelementtien kanssa. Kaupungit onneksi kaunistuvat hieman ja Las Vegasin valoloiste on jo ihan siedettävää katsottavaa. Paranevan ulkoasun hintana on muuten melko sulavan ruudunpäivityksen huomattava takkuilu. Moninpelissä grafiikkaa karsitaan entisestään ja silti ruudunpäivitystä ei saada edes siedettävälle tasolle, vaikka asetuksista poistaisi muun liikenteen, poliisit ja vastustajat. Lienee sanomattakin selvää, ettei jaetulla ruudulla paljoa jaksanut kisoja käydä. Parempaan olisi varmasti pystytty.

Pelin äänipuoli on aika lailla mitäänsanomatonta, mikä pitää kokonaisuuden yhdenmukaisena. Moottorien ja kolarien äänet ovat toteuttu ihan mielekkäästi mutta eivät aiheuta suurempia väristyksiä. Musiikista kertonee jotain se, että ehdin ajaa neljä kisaa ennen kuin edes tajusin, että pelissä todellakin oli taustamusiikki. Pelin huikea 14 biisin soundtrack on jotain amerikkalaisen purkkapunkin ja electrorockin sekamelskaa. Itseään nopeasti toistavaa soundtrackia voi onneksi karsia asetuksista.

Valitettavaa, mutta totta

Wiin Need For Speed Hot Pursuit on hämmentävä paketti, joka ei oikein itsekään tiedä mitä se yrittää olla. Se muistuttaa oudolla tavalla todella vanhan koulukunnan kaahailuja, kuten ensimmäistä Outrunia. Samalla se yrittää ammentaa jotain epämääräistä genren uudemmista tekeleistä, kuten Burnoutista ja Blurista. Alkuperäisen Hot Pursuitin kanssa yhteistä on hädin tuskin nimeksi asti. Vertailun vuoksi kaivoin hyllystä Cuben Burnout 2:n, joka häviää Hot Pursuitille vain pienen aavistuksen grafiikassa, mutta voittaa kaikilla muilla osa-alueilla, jopa muun liikenteen suuremmalla määrällä. Vaikka kehittäjät selvästi yrittivät tuhota kaikki mahdollisuuteni nauttia pelistä, onnistui se hetkittäin jopa viihdyttämään. Mikäli moninpeli ei olisi ollut täysi fiasko, pelin parissa olisi voinut olla jopa hauskaa. Tällaisena en uskalla suositella tätä kenellekään.