Xbox 360:lle ilmestyy jo kolmas Need For Speed vuoden sisään. Tahti kuulostaa huimalta jopa EA:n mittapuussa. Tosin lieventävänä asianhaarana jokaista osaa on työstänyt eri studio, jotka tarjoavat melko erilaisia näkemyksiään autoilun ihanuudesta. Criterionin romurallipainotteisen Hot Pursuitin ja Slightly Mad Studiosin semirealistisen Shift 2:n jälkeen vetovastuu palautuu Black Boxille. Sarjan parissa lähes vuosikymmenen paininut kanadalaistiimi jatkaa Most Wantedista ja Undercoverista tutulla linjallaan. Arcademaista kaahailua höystetään jälleen taustatarinalla, joka on täynnä kauniita naisia ja tiukkoja tilanteita.
Miten kertoa tarina vailla sisältöä?
Juonesta ei jää lapsille juuri kerrottavaa. Ärsyttävän ylimielinen päähahmo Jack Rourke on velkaa väärille ihmisille, minkä seurauksena mies löytää itsensä ja Porschensa autopuristimesta. Täpärästi tilanteesta paettuaan Rourke saa mahdollisuuden päästä kuiville osallistumalla Pohjois-Amerikan halki ajettavaan maratonkisaan. Porukan hänniltä pitäisi nousta piikkipaikalle San Franciscosta New Yorkiin ulottuvan matkan aikana. Ettei urakka kävisi liian helpoksi, kimppuun käyvät poliisien lisäksi alamaailman kovanaamat.
Lähtökohtaisesti idea mantereen läpi ajettavasta koitoksesta kuulostaa mielenkiintoiselta vaihtelulta. Avoin maailma korvataan etapeilla, mikä pitää toiston kurissa. Tuhansien kilometrien taival tiivistetään kymmeneen ympäristöön, joista kussakin edetään muutama kilpailu. Tiheään vaihtuvat maisemat syheröisistä vuoristoteistä aavikon paahtaviin reitteihin pitävät homman mielenkiintoisena. Välillä väännetään kymmenen auton porukassa, kun toisinaan otetaan miehestä mittaa kaksintaisteluissa tai mitellään kelloa vastaan. Tiukasti ohjatun etenemisen varjopuolena seuraavaan kisaan pääsemiseksi riittää ainoastaan voitto.
Varsinaisesta tarinasta puhuminen olisi liioiteltua, sillä itse kerronta puuttuu. Hahmot jäävät etäisiksi, eikä kenenkään taustoja tai motiiveja vaivauduta selvittämään. Alun perin ilmeisen merkittäviksi tarkoitetut kaksintaistelujen vastustajatkin tyydytään esittelemään kisaa edeltävässä latausruudussa. Välianimaatioissa keskitytään puhtaaseen toimintaan. Muutoin tyylikkäästi toteutetuissa takaa-ajoissa pelaajan ei anneta nauttia vauhdikkaasta menosta rauhassa. Kohtauksiin sotketaan yleensä muita genrejä riivaavia reaktiotestejä. Postimerkin kokoisina näkyvät näppäinkomennot menevät helposti ohi silmien ja johtavat turhauttaviin uusintayrityksiin.”Interaktiiviset” osuudet auton ulkopuolella edustavat The Runin surkeinta antia.
Jotain mätää Amerikan maalla
Kilometrien karttuessa maantielläkin alkaa herätä ristiriitaisia tunteita. Meno maistuu aluksi vallan letkeältä. Pikkuhiljaa ärsytyskerrointa lisäävät omituiset suunnitteluratkaisut. Mokan sattuessa pelaajaa ei suinkaan palauteta muiden autopelien tapaan takaisin onnettomuuskohtaan. Sen sijaan reitit jaetaan muutamaan tarkistuspisteeseen, joista matka jatkuu. Tapahtumia kelataan pahimmillaan parin kilometrin päähän. Kun soppaan heitetään aggressiivisten poliisien mutkien takana vaanivat tiesulut sekä vastaan asettuvat luonnonvoimat, alkaa verenpaine ratin takana nousta. Loppupuolen kisoissa ainoa lääke menestymiseen on opetella vaaranpaikat yrityksen ja erehdyksen kautta ulkoa. Vähänkään suurempi lipsahdus ajoradan ulkopuolelle puhaltaa myös pelin poikki välittömästi. Oikoreiteillä kyllästetyt tiet ja laajat pientareet kutsuisivat tutkimaan sivupolkuja, mikä sotii outoa rangaistusfilosofiaa vastaan. Epäonnistuneen ratkaisun kruunaavat ajorytmin totaalisesti rikkovat lataustauot aina tarkistuspisteeseen siirryttäessä.
Teknisesti Need For Speed: The Run on mallikelpoista jälkeä. Battlefield 3:sta tuttu Frostbite 2 -pelimoottori suoriutuu uudenlaisesta haasteesta hienosti, sillä peli näyttää upealta. Etenkin komeissa ympäristöissä silmä lepää. Yleisilme erottuu autopelien massasta edukseen rohkealla värien käytöllä. Sää- ja valaistusefektit nostavat tunnelmaa niin lumisissa maisemissa kuin yökisoissa. Musiikki mukautuu tilanteisiin vaihtelemalla letkeistä kantrilurituksista elokuvamaisiin sykettä nostattaviin pauhauksiin. Moottorit murisevat hienosti, ja tilaääntä käytetään tehokkaasti hyödyksi.
Pelattavuus siirtyy miltei sellaisenaan Black Boxin aiemmista teoksista. Menopelit tottelevat käskytystä rivakammin kuin esimerkiksi Hot Pursuitissa. Toisaalta ajaminen ei tunnu yhtä hauskalta, kun Criterionin pelistä tutuiksi tulleet hillittömät sivuluisut ovat muisto vain. Ainoastaan tiukimmissa mutkissa letkeiden jenkkimuskeleiden ja katukireiden urheiluautojen välille saadaan jonkinlaista pesäeroa. Suurimmaksi osaksi autot etenevät liimattuina tiehen – oli renkaiden alla sitten asfalttia, lunta tai soraa.
Yhteisjuoksun ihanuus
Moninpelissä on selkeästi potentiaalia. Pelimuodoissa ei nähdä suuria yllätyksiä, mutta callofdutymainen palkitsemisjärjestelmä aiheuttaa hetkellistä riippuvuutta. Kisoja tahkoamalla kerätään kokemuspisteitä, jotka avaavat uusia autoja, lisäominaisuuksia kuskille sekä kustomoitavan pelaajakortin koristeita. Jokaiseen kisasarjaan arvotaan lisäksi etukäteen bonuspalkinto voittajalle. Sisältö vaihtelee huikeista pistepoteista 75 gamerscoren arvoiseen saavutukseen. Hyvän idean kääntöpuolena aulat tyhjenevät nopeasti, mikäli seuraavalla lottokierroksella kohdalle osuu vähemmän kiinnostava täky. Verkkopeli kärsii jonkin verran teknisistä ongelmista. Välillä sessioista lentää pihalle ilman mitään syytä tai peli saattaa jäätyä latausruudukkoon.
Yhteisöllisyyttä painottava Autolog-palvelu toimii edellisosien tapaan mainiosti. Kisan aikana näytetyt vertailut kaverien aikoihin tuovat lisäporkkanan etenkin arkiseen yksinpeliaherrukseen. Lyödystä ennätyksestä lähtee tieto välittömästi vastapuolelle. Palvelun seinällä voidaan jakaa Facebookin tapaan sisältöä kuvista kommentteihin, ja satunnaisesti kehittäjät järjestävät mahdollisuuksia ajaa esimerkiksi julkimoita vastaan eritystapahtumissa.
Ristiriitainen kokemus
Vaikka varsinainen ”juoksu” ei kestä kuin pari iltaa, tarjotaan pelattavaa erillisessä haastesarjassa sekä nettipuolen parissa riittävästi. Kokonaisuutena Need For Speed: The Run jättää silti aavistuksen valjun maun suuhun. Kyseessä ei ole sentään samanlainen rimanalitus kuin pari vuotta sitten nähty Undercover. Eniten harmittaa, että pelissä olisi selkeästi ollut ainesta paljon parempaan. Komea audiovisuaalinen toteutus ja mielenkiintoiset rataympäristöt herättävät innostuksen, jonka laiskat suunnitteluratkaisut yrittävät parhaansa mukaan tappaa. Toivon mukaan perinteikkään sarjan vetovastuu siirtyy jatkossa entistä vahvemmin esimerkiksi Criterionin osaaville harteille. Kolmas rykäisy vuoden sisään taisi sittenkin osoittautua liian kovaksi palaksi EA:lle.
