No More Heroes

Peliaika alkaa!

Kun japanilaisen peliviihteen ikioma rokkitähti Goichi "Suda51" Suda ammensi edellisen kerran ajatusmaailmaansa kotikonsoleille, oli aikaansaannoksena oudon tyylikäs, nerokkaan mielipuolinen ja sangen ristiriitaisesti vastaanotettu killer7. Psykedeelinen väkivaltapläjäys antoi osviittaa Sudan visionäärin luonteesta, ja monien mielestä peli ansaitsi kannuksensa enemmänkin huikeilla ideoillaan sekä monitasoisella juonellaan kuin raiteilla kulkevalla toteutuksellaan. Liekö palaute osunut arkaan paikkaan, sillä miehen uusin luomus No More Heroes on monella tavalla yksi iso näpäytys killer7:n saamaa kritiikkiä kohtaan.

Pelaaja kiidätetään salamurhaaja-otaku Travis Touchdownin roolissa keskelle Santa Destroyn tympeää kaupunkia tehtävänään nousta salamurhaajaliiton yhdenneltätoista sijalta lafkan ykkösnimeksi. Yliviivatessa nimiä tappolistaltaan Travis lähestyy samalla todellista päämääränsä: liiton agenttina häärivän Sylvia Christelin liiveihin uimista. Mitä muuta motivaatiota mies tarvitsisikaan? Hohdokkaan uravalinnan karu arki kuitenkin puskee koko ajan päälle, kun tyhjätaskuisen antisankarimme on jatkuvasti juostava hanttihommissa haaliakseen valuuttaa sijoitusta kohentavien ranking-taisteluiden järjestyskustannuksiin.

Melko suoraviivaisen kolmannen persoonan mättöpelin tärkein ominaispiirre on Travisin tyylikäs asevalinta, Star Wars -patenttirikkomuksen pelossa sädekatanaksi nimetty valosapeli. George Lucasin manaillessa ranchinsa piilobunkkerissa, ettei itse keksinyt Sudan vaatimattomia säilävariaatioita, pelikansa voi hykerrellä tyytyväisenä päästessään käsiksi hauskimpaan Wii-miekkailuun tähän mennessä. Täydellistä liikkeentunnistusta on silti turha odottaa.

Lottovoitto koittaa sohvaperunasamuraille

Travisin miekkamiehen taidoista saadaan selkeä kuva heti alkumetreillä. A-napin rämpyttämiseen painottuvat hyökkäykset eivät itsessään loista monipuolisuudella, mutta liikkeentunnistuksen varassa suoritettavat viimeistelyiskut tuovat mättämiseen oman viihteellisen loppusilauksensa. Suurimpia vihollisköörejä viipaloidessa ohjainta saa hektisimmillään huitoa ruudun ilmoittamiin suuntiin kuin kuolettavaa tahtipuikkoa. Pientä lisävariaatiota komboihin saadaan B-napin simppeleillä painiotteilla, jotka pistetään täytäntöön erinäisillä nunchukin ja wiimoten yhteisheilautuksilla. Hauskoihin yksityiskohtiin lukeutuu myös sädekatanan virran lataaminen ravistamalla kapulaa shampanjapullon tavoin, mikä tuntuu kerta toisensa jälkeen huvittavan epätodelliselta.

Peli rekisteröi yksinkertaisten kädenliikkeiden lisäksi ohjaimen kärjen sijainnin, eli toisin sanoen hiuksenhienolla nostoliikkeellä voi määrittää kohdistuvatko sivallukset ylä- vai alaruumiiseen. Taidon hallitseminen tulee tarpeeseen viimeistään, kun vastustajat alkavat osoittaa itsesuojeluvaiston merkkejä. Myös oman nahan huolehtimiseen kannattaa kiinnittää huomiota, koska useissa sivutehtävissä yksikin naarmu tietää keikan epäonnistumista. Tämä saattaa kuulostaa paperilla vaikeammalta kuin mitä se käytännössä on, suojautuuhan Travis automaattisesti useimmilta hyökkäyksiltä yksinkertaisesti lukittautumalla viholliseen. Tuhoisimmilta iskuilta voi vastaavasti välttyä ristiohjaimen väistöliikkeillä.

Siinä missä perusvihollisia vastaan pärjää puhtaasti näillä tiedoilla, ranking-kenttien ja samalla koko pelin kohokohdiksi luokiteltavissa pomovastuksissa taitoja on kyettävä soveltamaan vastapuolen hyökkäysrutiinien mukaisesti. Tarkempiin yksityiskohtiin menemättä mainittakoon, ettei hienovaraisista yllätyksistäkään ole puutetta. Tappolistan nimet eivät ole ainoastaan kohteita vaan suuria persoonia, jotka vetävät lähes vertoja Hideo Kojiman oudoimmille Metal Gear Solid -vastuksille. Värikkäiden psykopaattien välinen nerokas ja voimasanojen täyteinen dialogi paikkaa olemattoman juonen puutteita – hieman Quentin Tarantinon elokuvien hengessä. Muutoinkin vertaus vaikuttaa osuvalta, sillä Quentinin pätkien tavoin No More Heroes pursuaa populaarikulttuuriviittauksia ja ohjaajansa tavaramerkkejä.

Kaksiteräinen miekka iskee

Santa Destroyn kaupunkia voisi kutsua Grand Theft Auton kaltaisten vapaiden pelimaailmojen parodiaksi tai Sudan sisäpiirivitsiksi, jonka ymmärtävät kaikki raiteilla kulkevaa killer7:ää kritisoineet. Silti ei auta kuin hämmästellä, kuinka riisuttu kulissi onkaan. Lääniä riittää juuri sen verran, että ajoittainen karttaan vilkuilu saattaa tulla tarpeeseen, mutta muutamilla kaupoilla, kuntosalilla ja kerättävillä piiloesineillä ei erityisemmin pystytä peittelemään kaupungin tyhjyyttä. Aution asfalttiviidakon ironisin piirre kuitenkin lienee, että varsinaiset pelikentät ovat vihollisentäyteistä putkijuoksua.

Salamurhatehtävien ohella ainoiksi varsinaisiksi aktiviteeteiksi jäävät roskien keräämisen tai ruohonleikkuun kaltaisiksi työtehtäviksi naamioidut minipelit. Kyseisissä pesteissä hyödynnetään liikkeentunnistusta kohtuullisella menestyksellä, ja ne kieltämättä tuovat virkistävää vaihtelua ainaiseen rahankeruuseen. Välimatkat paikasta toiseen taittuvat kätevästi Travisin hervottoman kokoisella moottoripyörällä, mutta ajonautintoa latistaa menopelin jatkuva jumiutuminen ja kaatuileminen milloin minkäkin esteen tai korokkeen takia. Ainaisten komplikaatioiden takia pian oppiikin huristelemaan määränpäähänsä kiltisti teitä pitkin, mikä latistaa kaupungissa norkoilua entisestään.

Ulkoisesti peli jatkaa killer7:n tyylitellyllä piirrosmaisella linjalla, mikä sopii mainiosti nopeisiin ja räiskyviin taistelutilanteisiin. Hahmot ovat näyttäviä ja animaatiot sulavia, joskin pelialueiden graafiset yksityiskohdat pysyvät minimaalisina. Jopa Santa Destroyn sangen karu ja yksitoikkoinen kaupunkikuva pongahtaa horisonttiin tyhjästä turhankin räikeästi. Hienovarainen retro-henkisyys tuo yleisilmeeseen oman mainion sysäyksensä varsinkin asiaankuuluvien ääniefektien saattelemana. Muutoinkin pelin tyylisuuntausta tuetaan sopivan karikatyyrisellä ääninäyttelyllä, josta vastaavat monet alan tunnistettavimmista nimistä. Kekseliäisyyttä ei säästellä edes tällä saralla, kuuluvathan esimerkiksi Travisin kännykkäpuhelut ainoastaan wiimoten kaiuttimesta.

Lisää sankareita, kiitos!

No More Heroes osoittaa, että Nintendon paljon mainostaman helpon ja hauskan pelimekaniikan voi ujuttaa tosipelaajille suunnattuun tuotokseen. Travis Touchdownin väkivallantäyteisestä taipaleesta silti puuttuu jotakin, enkä nyt tarkoita pelin euroversiossa poissaolollaan loistavaa verenroisketta. Ongelman ydin on pitkälti yhteenottojen päänäyttämö, Santa Destroyn kulissikaupunki, joka on saattanut vaikuttaa Sudasta niin mainiolta käytännön pilalta, että se on täytynyt saada mukaan huomattavine puutteineenkin. Tämän takia vauhdikkaiden taisteluiden ja suorastaan tylsän kaupungissa ravaamisen välillä on huomattava epätasapaino.

Vioistaan huolimatta No More Heroes on edistysaskel oikeaan suuntaan. Tyylikkäät ideat, loistava hahmosuunnittelu, timanttinen dialogi ja niin sanotun neljännen seinän rikkominen – tässä tapauksessa pikemminkin ydinpommittaminen – saavat rinnalleen oikeasti viihdyttävän miekkailumekaniikan. Seikkailulla on lisäksi omat ilkikuriset keinonsa pitää pelaajat varpaillaan loppuun asti. Kaikki tämä tekee No More Heroesista ehdottomasti läpäisemisen arvoisen kokemuksen jokaiselle täysiverisiä pelejä kaipaavalle Wii-omistajalle.

Arvostelun päätteeksi vielä ystävän neuvo: kun kaiken uurastuksen jälkeen peli viimein tarjoaa pelkän lopun lisäksi oikeaa loppua, älkää keksikö kummia tekosyitä valita se yksinkertaisempi loppu. Muutoin saattaa kaduttaa. Ja pahasti.