The Order: 1886

Jos videopelikeskusteluista ei jotain puutu, niin ylireagointia. Harva peli on päässyt tästä herkusta yhtä osalliseksi kuin tuore PS4-yksinoikeus The Order: 1886. Ensin sen grafiikoita ylistettiin maasta taivaisiin, seuraavaksi sen pelattavuus kirottiin alimpaan helvettiin, sitten se lipsahti julkaisuaikataulustaan, joten luonnollisesti sen kehitys oli ajautunut katastrofitilaan, ja viimeisimmäksi sen pystyi pelaamaan läpi kolmessa tunnissa, jos mukaan laskee konsolin käynnistymisajan ja kaupassa käynnin. Tässä vielä yksi yllättävä paljastus: se on videopeli. Ja ihan hyvä sellainen.

... ja keittiön lavuaari

The Order: 1886 on kolmannen persoonan räiskintäseikkailu, jonka sankarina häärää Ritarikuntana tunnetun järjestön kokeneimpiin kuuluva Sir Galahad. Nimi on varmasti tuttu kaikille kuningas Arthurin tarinat kahlanneelle, eikä tämä ole sattumaa; fiktiivisessä Britanniassa toimiva ritarikunta on jatkanut varhaiskeskiajalla Graalin maljaa jahdanneen ryhmittymän perinteitä. Historiaansa kunnioittava järjestö on vuosisatojen saatossa ottanut tavaksi kierrättää alkuperäisen joukkion nimiä.

Camelotin asukkaiden pyhä tehtävä on vuosien varrella muuttunut, ja pelin tapahtuma-aikoihin ritarien pääasiallisena vastuuna on pitää petokantaa aisoissa, eli estää ihmissusien hirmuteot teollistuvassa Lontoossa. Pakkaa sekoittaa myös ihmispeto, öisin varjoisilla kujilla naisia vaaniva viiltäjä-Jack. Pari historiallista henkilöäkin on tarinaan mahdutettu: kahden vapaustaistelun sankari, markiisi Lafayette sekä muun askartelunsa ohessa vaihtovirran kehittänyt Nikola Tesla.

Orderia ei ainakaan voi syyttää kliseisen asetelman kierrätyksestä: viktoriaanisen ajan englannissa ihmissusia jahtaavat pyöreän pöydän ritarit eivät ole ihan joka pelin materiaalia. Vaikka näistä aineksista olisi voinut syntyä kummallinen sekametelisoppa, ovat Ready at Dawnin käsikirjoittajat onnistuneet luomaan koherentin tarinan, jonka keskeltä löytyy nippu hyvin kirjoitettuja ja ihmismäisiä henkilöhahmoja.

On se upea

Orderin visuaalista antia on hehkutettu sen ensimmäisestä paljastuksesta lähtien, mutta kun peli vihdoin lävähtää ruudulle, on jälki silti hengästyttävän komeaa. Yksityiskohdat ovat jopa paikalla seistessä silmiähivelevän kauniita, mutta kun mukaan otetaan valojen ja varjojen liike sekä savun ja tulen sekoitus, voi lopputulosta vain äimistellä. Kasvojen animoinneissa on onnistuttu pääsemään vielä Infamous Second Sonista nytkähdyksen verran pidemmälle. Varjopuolena nopeissa panoroinneissa ja liikkeessä kuva sumenee turhankin paljon, mutta tällä ei ole merkitystä pelattavuuden kannalta.

Negatiivisista ennakkotiedoista huolimatta liikkuminen ja ampuminen ovat enimmäkseen varsin toimivia. Galahad tosin tykkää liimautua lähimpiin seiniin turhankin hanakasti, ja suojaan hakeuduttaessa muuri peittää aina lähes koko kuvaruudun. Luonnollisesti kulman takaa kurkistelemalla ja tähtäämällä pääsee tilanteen tasalle, jos ei piittaa pikku luotikuurosta, joka pöllyttää päätä. Order ei pyri mullistamaan lajityyppiään, mutta ei se sitä taaksepäinkään raahaa.

Äänipuoli on enemmän kuin kunnossa. Kovasti liioittelematta voi väittää ääninäyttelyn olevan hyvin lähellä pelihistorian huippua. Steve West on sir Galahadina kovasti Liam Neesonin kuuloinen, ja sekä hän että Alice Coulthardin esittämä lady Ingraine tekevät vaikuttavaa työtä: liian monia kauhuja nähneiden ritarien uupumus ja kunniantunto tuodaan pelaajan silmille kaikessa karuudessaan. Vain kerran käsikirjoitus nousee paatoksellisuudessaan korniuden puolelle, muuten sanailu on inhimillistä ja uskottavaa.

Risti ja riita

The Order: 1886 sisältää pelkän yksinpelin, jonka pelaa pinnistelemättä läpi reilussa kuudessa tunnissa. Uudelleenpeluuarvoa ei ole leivottu sisään millään tavalla, joten pelaajan huoleksi jää kertakäyttöhuvin arvottaminen. Oma kokemukseni oli hyvin voittopuolinen, sillä vapaa-aikaa arvostavana yksilönä pidän intensiivisistä lyhyistä paketeista huomattavasti enemmän kuin yhtä ja samaa kehää loputtomiin kiertävistä keinomammuteista. Korkeat tuotantoarvot takaavat sen, että Order ei ole ollut halpa peli kehittää, mutta onneksi sen sisältö ei rajoitu pelkkiin kauniisiin kuviin.

The Order ei varmasti jää historiankirjoihin pelinä, jota muistellaan vuosien päästä minkäänlaisena merkkipaaluna. Se on silti nautittava vuoristorata-ajelu, ja tarjoaa varmaa viihdettä muutamaksi tunniksi. Itse jäin innolla odottamaan vääjäämättä jossain tulevaisuudessa häämöttävää jatko-osaa.