Paperinen Mario on täällä taas. Vaikka hahmo tavattiin viime vuonna vierailevana hahmona Mario & Luigi: Paper Jam -roolipelissä, on paperiputkimiehen viimeisin oma seikkailu vuoden 2012 Paper Mario: Sticker Star. Onkin siis korkea aika hypätä jälleen paperisen maailman syövereihin.
Vekkulista ideastaan huolimatta Sticker Starin voi laskea vekkulista helposti sarjan huonoimpien osien joukkoon muun muassa kömpelön taistelumekaniikkansa ansiosta. Tällä kertaa näistä virheistä on opittu, ainakin osittain, joten luvassa on onneksi askel oikeaan suuntaan.
Pakollinen paperinohuella vitsillä varustettu otsikko
Vaikka Paper Mario -sarja olikin alkujaan mitä roolipelimäisin tuotos kokemuspisteineen ja erilaisine varusteineen, ovat sen viime vuosien osaset hukanneet melkeinpä kaikki RPG-elementtinsä. Color Splash jatkaa samalla radalla, sillä se ei edes yritä olla roolipeli vaan enemmänkin huumoririkas seikkailu. Ja tämä ei ole ollenkaan huono asia, vaikka sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovatkin parasta mitä paperisella sarjalla on tarjota.
Putkimiehen seikkailu suuntaa tällä kertaa Prism-saarelle, joka on pulassa kadonneiden värien kanssa. Saarivaltakuntaan saavuttaessa sieltä täältä voi bongata valkoisia laikkuja, joissa aiemmin oli vielä erilaisia värikerroksia. Myös monet saaren asukkaat ovat pelkkiä tyhjiä kanvaaseja.
Kadonneita värejä palauttamaan lähtevä Mario saa mukaansa leijuvan ja höpisevän Huey-maalipurkin. Tämän tötsän sekä vasaran avulla sankarimme voi mätkiä värittömiin alueisiin uusia maalikerroksia, joilla maailma tuodaan pikkuhiljaa takaisin eloon. Tätä ominaisuutta edustaa näytön ylälaidassa näkyvä mittari, joka kertoo paljonko sudittavaa on viiksivallumme käytettävissä.
Väri onkin todella tarpeen, sillä jokainen pelialue on täynnä enemmän tai vähemmän kookkaita laikkuja, joita maalaamalla saadaan valuuttaa tahi taisteluissa käytettäviä kortteja.
Paperitollo, tärpättiä
Ehdottomasti parasta Color Splashissa on sen maailma sekä siinä viljelty huumori. Ensisilmäyksellä on helppo huomata, että Prism-saari on kaunis ja värikäs kuin mikä. Koska hahmot ovat paperista ja maastot suureksi osaksi pahvia, tuntuvat puuttuvat värit ja eri muotoihin muovautuvat maastot täysin loogisilta. Niistä saa myös väännettyä huomattavan määrän sanallista ja kuvallista huumoria, joka on koko homman suola ja pippuri. Pelimaailmassa kohdatuilla hahmoilla on myös aina sanottavaa, usein höpsöä sellaista. Kuvakaappauksia huvittavista dialoginpätkistä voisi ympätä tämän arvostelun kylkeen vaikka kuinka monta.
Seikkailun tarina ei tempaise mukaansa, sillä siinä ei loppupeleissä kovinkaan montaa yllätystä ole. Suuren ja hulppean juonikuvion sijasta kyseessä on enemmänkin sarja hauskoja kohtauksia ja asetelmia, jotka tuodaan vuoron perään pelaajan eteen tarjolle. Kohokohtia riittää kummitushotellin mysteerin ratkaisemisesta männävuosien maisemien koluamiseen.
Tarjolla on reilu määrä hupsunhauskaa sanailua ja viittauksia muihin Nintendon peleihin. Harvakseltaan tavataan myös muista Mario-seikkailuista tuttuja hahmoja. Nämä kaikki asiat yhdessä luovat hauskan tunnelman, mikä saa jatkamaan pelailua varsin mielellään. Color Splashille pitää antaa myös erityismaininta sen varsin nokkelasta digitaalisesta ohjekirjasta. Sieltä on luettavissa höpöä huumoria, vinkkejä pelailuun sekä hauskoja terveisiä pelintekijöiltä.
Paperiliitosta päivää
Yksi pelin ristiriitaisimmista asioista on sen taistelumekaniikka. Vuoropohjaisissa taisteluissa käytetään erilaisia kortteja vihollisten kurmottamiseen ja energian tai maalimittarin täyttämiseen. Jokainen kortti on kertakäyttöinen, eikä putkimiehen taskuihin mahdu niitä rajattomasti. Sankarimme ei osaa tehdä ilman taistelukortteja käytännössä mitään. Tämä systeemi tuntuu paremmalta kuin edellisen Paper Mario -seikkailun, mutta parantamistakin olisi. Suurin osa hyökkäyksistä on joko vasaralla mätkimistä tahi vihulaisten päälle loikkaamista. Mikäli vastaan asettuu lentävä vastustaja, eikä valikoimissa ole hyppyhyökkäyksiä, on tilanne valju.
Arvosteltaessa täysin lohdutonta tilannetta ei vastaan tullut kertaakaan, sillä kortteja tarjoillaan pelaajalle kohtuullisen paljon. Niitä saa maalaamalla pelialueiden värittömiä laikkuja, niitä voi haalia kaupasta, viholliset tiputtavat niitä kukistuessaan ja voipa niitä myös ostaa kesken taisteluiden. Vääränlainen setti hyökkäyksiä on kuitenkin pienempi murhe.
Sen sijaan enemmän hämmennystä aiheuttivat olemattomat syyt taistella normivihulaisia vastaan. Vihollisia kukistettaessa kun ei jaeta kokemuspisteitä, ei normipelaaja keksi tarpeeksi perusteita taistella jokaista pikkuvastustajaa vastaan. Viholliset kyllä tiputtavat hävitessään esineitä, joita keräämällä on mahdollista kantaa mukanaan entistä enemmän maalia, mutta tämä ei riitä motivaatioksi. Väriaineet nääs loppuvat harvemmin kesken, eikä maksimin tavoittelu näin tunnu tarpeelliselta. Tästä syystä pikkuörmyjä rupeaakin välttelemään parhaan mukaan pelin edetessä. Ilman taisteluja ei kuitenkaan pysty elämään, sillä niitä kaikkia ei voi suinkaan välttää.
Jahtaan ja kasaan paperia
Osa korteista on plakkariin saataessa täysin värittömiä, mutta ne pystyy taistelun tuoksinassa maalaamaan täyteen väriä. Taistoissa käytettävien korttien valinta sekä tämä maalaus tehdään konsolin näytöllisen GamePad-ohjaimen kautta. Tämä kankeahko tapa valita ja maalata läpysköitä ei varmasti miellytä kaikkia, mutta tämä arvostelija ei siitä paljoa häiriintynyt. Mekaniikkaa voisi särmätä toki, mutta se ei ole suuri napinan aihe.
Matkan edetessä tuodaan tarjolle erilaisia versioita vanhoista tutuista korteista, joten samalla valikoimalla ei tarvitse edetä koko seikkailun ajan. Normaalien läpysköiden lisäksi käytettävissä on myös Thing-kortteja, jotka esittävät jotain tosimaailmasta lainattua asiaa tai esinettä. Tarjolla on kaikenmoista sälää aina säästöpossuista tuulettimiin. Erityismaininta pitää antaa sitruuna-kortille, jonka pelatessa päästään ihastelemaan harvinaisen aidolta näyttäviä sitruunasiivuja.
Erikoinen ratkaisu on ympätä jokaiseen suurempaan pomotaistoon jonkin sortin puzzle, joka käyttää hyväkseen näitä Thing-kortteja. Jos juuri kyseisen vastustajan suunnitelmat sotkeva kortti ei ole inventaariossa, ei kyseistä taistoa voi päästä läpi. Tämä korpeaa ja kunnolla. Puuttuvia esineitä saa ostettua kovalla hinnalla plakkariin, mutta tämän takia paikasta toiseen raahautuminen ei ole kovin miellyttävää. Onneksi esinekaupan vieressä piileksii hahmo, joka vihjailee tulevien erityiskorttien tarpeista.
Vielä yksi otsikko paperista
Ulkoasultaan peli on hieno, mutta onko tarjolla myös korvakarkkia? Kyllä, näinkin voisi sanoa, sillä musapuoleltaan Väriläiske on vallan mainio. Sävellykset noudattelevat pelin linjaa, joten tarjolla on hauskalta kuulostavaa musiikkia, joka ei ota itseään liian vakavasti. Sävellyksiä kuuntelee mielellään, eikä useimmiten kuultavaan taistelumelodiaankaan ehdi liikaa kyllästyä.
Wii U:n näytöllä varustettu GamePad-ohjain on käytössä lähinnä taisteluissa sopivia taistelukortteja valittaessa. Muutoin ohjaimen käyttö on kovin vähäistä, joskin sen avulla päästään leikkelemään pelimaailmasta palasia pois hieman päälleliimatun oloisena ominaisuutena. Koko seikkailun pystyy kuitenkin pelaamaan kokonaisuudessaan mainiosti GamePadin näytöltä. Pienemmälle ruudulle mahtuu kaikki oleellinen, eikä kokemus tunnu lainkaan huonommalta.
Pituutta seikkailulle kerrotaan olevan noin 20 tuntia, mutta tällä arvostelijalla seikkailuun hujahti päälle 30 tuntia. Ja kivaa oli, taisteluista huolimatta. Pelissä on muuten vain yksi tallennuspaikka, joten mikäli useampi pelaaja mielii koluta seikkailun samalla Wii U:lla, on tarve luoda konsoliin useampia käyttäjätilejä.
Paper Mario: Color Splash on viihdyttävä seikkailu, jonka hienoisina riippakivinä ovat sen hiomista kaipaavat taisteluaspektit. Se tarjoaa muhkean ja kovin nintendomaisen paketin pelattavaa. Perin viihdyttävän sellaisen, kunhan välttelee edes osaa vihollistaisteluista.
